Olipa kerran pieni kylä, joka sijaitsi kumpuilevien kukkuloiden ja korkeiden vuorten välissä. Siellä asui utelias ja seikkailunhaluinen tyttö nimeltä Maya. Maya oli seitsemän vuotta vanha, ja hänen kirkkaat ruskeat silmänsä näyttivät olevan täynnä ihmetystä ja jännitystä. Hän rakasti tutkia kylänsä lähellä olevia metsiä, kiivetä puihin ja kuvitella olevansa rohkea tutkimusmatkailija, joka löytää salaisia maita ja aarteita.
Maya asui vanhempiensa ja pikkuveljensä Leon kanssa kodikkaassa mökissä. Joka ilta hänen vanhempansa kertoivat hänelle tarinoita muinaisista kuningaskunnista, taianomaisista olennoista ja rohkeista seikkailijoista, jotka lähtivät jännittäville tehtäville. Mutta kaikista tarinoista Maya rakasti eniten tarinaa Ikivihreän metsän Kadonneesta Aarteesta.
Tarina kertoi, että aikoja sitten viisas kuningas piilotti aarteen syvälle Ikivihreään metsään. Aarteella sanottiin olevan suurempi arvo kuin kullalla ja olevan taianomaisempi kuin mikään, mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Mutta ajan myötä aarre unohtui, eikä kukaan tiennyt, missä se oli piilossa. Jotkut sanoivat, että se oli vain legenda, mutta Maya uskoi, että se oli todellinen.
Eräänä kirkkaana kesäaamuna Maya päätti, että oli aika löytää Kadonnut Aarre itse. "Menemmä seikkailuun tänään!" Maya ilmoitti perheelleen, kun hän pakkasi reppuunsa vettä, välipaloja ja pienen kartan metsästä.
"Ole varovainen, Maya," äiti sanoi hymyillen. "Äläkä eksy liian kauas. Ikivihreä metsä on suuri, ja on helppo eksyä."
"Olen varovainen, lupaan!" Maya sanoi ja halasi äitiään nopeasti ennen kuin lähti kartta kädessä.
Ikivihreä metsä oli vain lyhyen kävelymatkan päässä kylästä. Maya oli tutkinut osia siitä aiemmin, mutta tänään hän tunsi, että jokin oli toisin. Linnut näyttivät laulavan kovemmin, puut heiluivat ikään kuin ne kuiskisivat salaisuuksia, ja edessä oleva polku näytti entistä salaperäisemmältä. Mayan sydän sykki jännityksestä. Tästä tulisi hänen suurin seikkailunsa!
Kun hän vaelsi syvemmälle metsään, Maya seurasi karttaa, jonka hän oli piirtänyt omasta mielikuvituksestaan. Metsä oli tiheä, täynnä korkeita puita, joiden oksat muodostivat katoksen, josta vain pieniä auringonsäihkettä pääsi läpi. Ilma tuoksui raikkaalta, ja lehtien kahina täytti ilman.
Käveltyään hetken Maya saapui pieneen avointa tilaa. Avoimen tilan keskellä hän huomasi suuren, sammalpeitteen peittämän kiven, jossa oli outoja symboleja kaiverrettuna.
"Onpa outoa," Maya sanoi itselleen. "En ole koskaan nähnyt tätä kiveä ennen."
Hän käveli kiven luo ja kulki sormillaan kaiverrusten yli. Symbolit näyttivät ikivanhoilta, ikään kuin ne olisivat olleet siellä monta, monta vuotta sitten. Voisiko tämä olla vihje Kadonneesta Aarteesta?
Juuri kun Maya mietti, mitä symbolit voisivat tarkoittaa, hän kuuli pehmeän äänen takanaan.
"Tervetuloa, matkailija. Mikä tuo sinut Ikivihreään metsään tänään?"
Maya kääntyi äkkiä nähdäkseen pienen, hohtavan hahmon seisovan avointilan reunalla. Se oli keiju! Keijulla oli herkät siivet, jotka kimalsivat kuin timantit, ja hänen pieni kasvonsa olivat ystävälliset ja uteliaat.
"Olen Maya," tyttö sanoi, sydän pamppaillen jännityksestä. "Etsin Ikivihreän metsän Kadonnutta Aarretta. Tiedätkö, missä se on?"
Keijun silmät säihkysivät. "Ah, Kadonnut Aarre! Monet ovat etsineet sitä, mutta kukaan ei ole löytänyt sitä... vielä. Uskon kuitenkin, että sinä saatat olla se, joka löytää sen, Maya."
Keiju nyökkäsi, viuhdellen siipiään. "Johdan sinua, mutta edessäsi on haasteita. Löytääksesi aarteen, sinun täytyy todistaa, että olet rohkea, älykäs ja ystävällinen."
Mayan silmät syttyivät. "Olen valmis haasteeseen!"
"Hyvä on," keiju sanoi. "Seuraa minua."
Keiju johti Mayaa syvemmälle metsään, missä puut kasvoivat vielä korkeammiksi ja polku muuttui kiharaisemmaksi ja kapeammaksi. He kävelivät hetken, kunnes saapuivat suuren kukkulan juurelle. Kukkulan huipulla seisoi valtava puu, jonka oksat ulottuivat korkealle taivaaseen.
"Ensimmäinen haaste on kukkulan huipulla," keiju sanoi. "Siellä tapaat Metsän Vartijan. Jotta voit jatkaa matkaasi, sinun täytyy ratkaista hänen arvoituksensa."
Maya nyökkäsi, päättäen onnistua. Hän kiipesi kukkulalle, jalat väsyivät jyrkkyydestä, mutta hän ei antanut periksi. Kun hän saavutti huipun, hän löysi viisaannäköisen pöllön istumassa suuren puun oksalla. Pöllöllä oli suuret, kultaiset silmät, jotka näyttivät näkevän kaiken.
"Tervetuloa, nuori matkailija," pöllö sanoi syvällä äänellä. "Olen Metsän Vartija. Jos haluat jatkaa matkaasi, sinun on vastattava arvoitukseeni. Oletko valmis?"
Maya otti syvään henkeä ja nyökkäsi. "Olen valmis."
Pöllö huhuili pehmeästi ennen kuin esitti arvoituksen. "Puhun ilman suutani ja kuulen ilman korvia. Minulla ei ole kehoa, mutta herään henkiin tuulen mukana. Mikä minä olen?"
Maya mietti kovasti, toistaen arvoitusta mielessään. Puhu ilman suutani? Kuule ilman korvia? Mikä se voisi olla?
Hetken kuluttua hän hymyili, kun vastaus tuli hänen mieleensä. "Kaiku! Puhut kaiusta!"
Metsän Vartija huhuili hyväksyvästi. "Hyvin tehty, Maya. Olet osoittanut olevasi älykäs. Saat jatkaa."
Pöllön siunauksen myötä Maya jatkoi matkaansa ja tunsi ylpeyttä siitä, että oli ratkaissut arvoituksen. Keiju lensi hänen vieressään hymyillen.
"Olet suorittanut ensimmäisen haasteen," keiju sanoi. "Nyt toisessa haasteessa sinun on osoitettava ystävällisyyttä tarvitsevaa olentoa kohtaan."
He jatkoivat kävelyä metsän läpi, kunnes saapuivat pienen puron rannalle. Puron rannalla istui pieni peura, jonka jalka oli jäänyt kiinni köynnöksiin. Peura näytti peloissaan ja avuttomalta, sen suuret ruskeat silmät olivat täynnä huolta.
"Ai ei!" Maya huudahti juosten peuran luo. "Älä huoli, pikkuinen. Autan sinua."
Varovasti Maya irrotti köynnökset peuran jalasta, vahingoittamatta sitä. Kun peura oli vapaa, se nousi ylös ja nuolaisi Mayan kättä kiitollisena hänen ystävällisyydestään.
"Olet nyt turvassa," Maya sanoi lempeästi, silittäen peuran päätä.
Keiju hymyili. "Olet osoittanut ystävällisyyttä, Maya. Olet todistamassa olevasi arvojensa mukainen seikkailija."
Maya säihkäsi ylpeydestä jatkaessaan matkaa. Pian he saapuivat pimeän luolan suulle. Keiju lensi edelle, valo kajasti tietä.
"Kadonnut Aarre on luolan sisällä," keiju sanoi. "Mutta viimeinen haaste on edessä. Sinun on oltava rohkea, sillä luola on täynnä varjoja. Jotkut saattavat yrittää huijata sinua, mutta muista, etteivät ne voi vahingoittaa sinua, jos pysyt vahvana."
Mayalta syke nousi, mutta hän otti syvän hengityksen ja astui luolaan. Ilma sisällä oli viileää ja kosteaa, ja outoja varjoja välkkyi seinillä. Kun hän kulki syvemmälle luolaan, hän kuuli kuiskauksia ympärillään.
"Käänny takaisin," varjot kuiskasivat. "Et koskaan löydä aarretta."
Mutta Maya ei ollut peloissaan. "En aio luovuttaa," hän sanoi päättäväisesti. "Olen rohkea, ja aion löytää aarteen."
Kuiskaukset hiljentyivät, kun Maya jatkoi eteenpäin, hänen päättäväisyytensä oli vahvempi kuin koskaan. Lopulta luolan perällä hän näki sen pieni, hohtava arkku, joka seisoi kivipatsaan päällä. Kadonnut Aarre!
Maya juoksi arkun luo ja avasi sen varovasti. Sisällä hän löysi kauniin kultakruunun, joka oli koristeltu kimaltavilla jalokivillä. Mutta siellä oli jotakin vielä erityisempää kuin kruunu pieni, hohtava sydämenmuotoinen kivi. Kivi pulssi lämpimällä, taianomaisella valolla, ja Maya tiesi, että tämä oli todellinen aarre.
"Olet löytänyt sen!" keiju huudahti lentäessään luolaan. "Sydämenmuotoinen kivi on metsän magian lähde. Sen avulla metsä kukoistaa sukupolvien ajan, ja sinä, Maya, olet todistanut olevasi todellinen seikkailija."
Maya hymyili, pitäen aarretta käsissään. Hän oli suorittanut haasteet, osoittanut rohkeutta, älykkyyttä ja ystävällisyyttä sekä löytänyt Ikivihreän metsän Kadonneen Aareen. Se oli taianomaisempaa kuin hän oli koskaan kuvitellut.
Kun he palasivat metsän läpi, keiju kiitti Mayaa hänen rohkeudestaan. "Olet palauttanut metsän magian, ja sinut muistetaan aina sankarina, joka löysi Kadonneen Aarre."
Kun Maya palasi kotiin, hänen perheensä odotti häntä. "Miten seikkailusi meni?" äiti kysyi hymyillen.
"Se oli mahtavaa!" Maya sanoi, silmät säihkien. "Löysin Kadonneen Aarre!"
Ja siitä päivästä lähtien Maya tiesi, että niin kauan kuin hän uskoo itseensä ja pysyy ystävällisenä ja rohkeana, uusia seikkailuja odottaisi aina häntä.
Loppu.
