Olipa kerran, viihtyisässä pienessä kaupungissa, joka oli kätkeytynyt laaksoon, kuusivuotias tyttö nimeltä Mia. Mialla oli suuret ruskeat silmät, jotka hohtivat uteliaisuudesta, ja pitkät laineikkaat hiukset, jotka hänen äitinsä letitti joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Mia rakasti nukkumaanmenoaikaa. Hänelle se ei ollut vain aika nukkua, vaan aika unelmille, jolloin hänen mielikuvituksensa saattoi viedä hänet taianomaisiin paikkoihin ja tapamaan ihmeellisiä hahmoja.
Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Mia istui ikkunansa ääressä, katsoen tähtiä. Hän rakasti, kuinka ne säihkysiä kuin pienet timantit taivaalla. "Eivätkö tähdet koskaan nuku, äiti?" Mia kysyi eräänä iltana, kun hänen äitinsä peitteli häntä sänkyyn.
Äiti hymyili ja suukotti häntä otsalle. "Ei, rakas. Tähdet valvovat meitä koko yön. Ne ovat kuin pieniä vartijoita, jotka varmistavat, että näemme kauniita unia."
Mia hymyili ajatukselle ja vaipui uneen, puristaen tiukasti rakasta pehmoleluaan, BunBunia. Mutta eräänä iltana tapahtui jotain outoa. Kun Mia makasi sängyssä ja tuijotti tähtiä, hän huomasi yhden tähden välkkyvän ja himmentyvän. Sitten toisen. Ja toisen. Pian useat tähdet yötaivaalla olivat lakanneet välkymästä.
Äiti katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään outoa. "Tähdet näyttävät olevan hyvin, rakas. Ehkä sinun pitäisi vain levätä."
Mia kurtisti kulmiaan. Hän oli varma, että jotain oli vialla. Sinä yönä, kun hän makasi sängyssä miettien tähtiä, huoneensa täytti pehmeä hohde. Pelästyneenä Mia istuutui nähdessään pienen, hohtavan hahmon seisovan sänkynsä jalkopäässä. Se oli linnun kokoinen, säihkivillä siivillä ja tähdenvalosta tehdyn kruunun päässään.
"Hei, Mia," hahmo sanoi äänenä, joka oli pehmeä kuin kuiskaus. "Olen Astra, sanansaattaja tähdistä."
Mian silmät suurenivat. "Sanansaattaja tähdistä? Miksi olet täällä?"
Astra leijui, jättäen säihkysiä valojälkiä ilmaan. "Tähdet himmenevät, koska Unen Kerääjä on kadonnut. Unen Kerääjä on taianomainen verkko, joka kerää kaikki maailman onnelliset unet ja lähettää ne tähdille. Ilman sitä tähdet eivät voi loistaa kirkkaasti."
Mia puristi tiukasti BunBunia. "Se on kauheaa! Etkö voi etsiä sitä?"
Astra pudisti pientä päätään. "Olen liian pieni etsimään maailmaa yksin. Mutta tulin luoksesi, koska olen tarkkaillut sinua tähdistä ja tiedän, että sinulla on hyvä ja rohkea sydän. Autatko minua löytämään Unen Kerääjän?"
Mia nyökkäsi epäröimättä. "Tietysti! Mutta mistä aloitetaan?"
Astra hymyili. "Pidä minusta kiinni, niin vievät sinut Unien Valtakuntaan. Siellä Unen Kerääjää on viimeksi nähty."
Mia nousi sängystä, vieläkin puristaen BunBunia, ja ojensi kätensä. Astra kosketti sitä hellästi, ja silmänräpäyksessä Mian huone katosi. Hän huomasi leijuvansa taianomaisessa maailmassa, joka oli täynnä pyörteileviä värejä, kuin valtava liikkuva maalaus. Ilma tuoksui makealta, kuin kukilta ja hunajalta, ja pieniä kimalteita leijui ympärillä.
Mia värisi ajatuksesta. "Miten löydämme Unen Kerääjän?"
Astra vei Mian hohtavalle kultaiselle sillalle, joka näytti leijuvan ilmassa. Sillan toisella puolella oli säihkeä palatsi, joka oli tehty valosta. Sisällä he tapasivat Unien Vahtijat, lempeä, hohtava olentoryhmä, joka näytti koostuvan pilvistä ja tähdistä.
Vahtija pudisti päätään. "Emme tiedä. Mutta tiedämme, että se vietiin Varjokutojalta, olennolta, joka asuu Kuiskauksen Luolassa. Sinun on mentävä sinne noutamaan se. Mutta varo, Varjokutoja ei luovuta sitä helposti."
Mia tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, mutta nyökkäsi. "Teen sen. Tähdet tarvitsevat valonsa takaisin."
Vahtijat antoivat Mialle pienen hohtavan tähden. "Tämä ohjaa sinua ja pitää sinut turvassa. Usko itseesi, niin onnistut."
Astra Mia alkoi matkansa Kuiskauksen Luolaan. Polku oli kiemurteleva ja täynnä outoja näkyjä. Hän ohitti jokia, jotka virtasivat nestemäisestä hopeasta, laulavia kukkakenttiä ja puita, jotka säihkysivät kuin kristalli. Mutta mitä lähempänä luolaa hän pääsi, sitä kylmemmäksi ilma muuttui ja värit ympärillä himmenivät.
Lopulta Mia ja Astra saavuttivat Kuiskauksen Luolan sisäänkäynnin. Se oli pimeä ja pelottava, ja outoja ääniä kaikui sisältä. Mia puristi tiukasti hohtavaa tähteä ja otti syvän hengityksen. "Olen valmis," hän sanoi.
Luolan sisällä varjot näyttivät tanssivan seinillä, ja kuiskaukset täyttivät ilman. "Kuka astuu luolaani?" syvä ääni murisi.
Pimeydestä ilmestyi Varjokutoja. Se oli pitkä, varjomainen olento, jonka silmät hohtivat punaisina. "Unen Kerääjä kuuluu nyt minulle," se sanoi. "Ilman sitä ei ole unia, vain varjoja."
Varjokutoja nauroi. "Ja mitä teet estääksesi minut, pikku tyttö?"
Mia katsoi Astraa, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Hän ojensi hohtavaa tähteä, jonka Vahtijat olivat antaneet hänelle. "Uskon unien voimaan," hän sanoi. "Ja uskon ystävällisyyteen ja rohkeuteen."
Tähti hänen kädessään alkoi loistaa kirkkaammin ja kirkkaammin, täyttäen luolan valolla. Varjot väistyivät, ja Varjokutoja sähisi. "Pysäytä! Valo on liian voimakas!"
Viimeisellä sähinällä Varjokutoja vetäytyi pimeyteen, jättäen jälkeensä hohtavan verkon, joka säihkyi kuin miljoona pientä sateenkaarta. Mia nosti sen varovasti. "Me onnistuimme!" hän sanoi, hymyillen Astralle.
Astra vei Mian takaisin Unien Valtakuntaan, jossa Unien Vahtijat odottivat. Mia antoi heille Unen Kerääjän, ja he asettivat sen takaisin oikealle paikalleen taivaalla. Heti tummat pilvet katosivat ja tähdet alkoivat taas loistaa kirkkaasti.
Mia tunsi lämpimän hohdon rinnassaan, kun Astra kosketti hänen kätensä. "On aika mennä kotiin," Astra sanoi. "Mutta muista, tähdet valvovat aina sinua."
Silmänräpäyksessä Mia oli taas sängyssään, tähtien pehmeä hohde paistamassa ikkunasta. Hän katsoi BunBunia ja hymyili. "Mikä taianomainen seikkailu," hän kuiskasi.
Sinä yönä Mia nukkui syvästi ja uneksi säihkysistä tähdistä, taianomaisista valtakunnista ja ystävällisyyden voimasta. Ja siitä lähtien, kun hän katsoi yötaivasta, hän muisti, että jopa pienin ihminen voi tehdä suuren eron.
Loppu.
