Vanhassa Eldergrove kylässä, emerald vuorten ja kimaltelevien purojen välissä, asui nuori tyttö nimeltä Lila. Toisin kuin muut lapset, jotka viettivät päivänsä kilpaillen niityillä tai kiipeillen puihin, Lila piti enemmän kirjojen seurasta. Hän istui kylän reunalla suuren tammipuun alla, syventyneenä rohkeiden ritarien, rohkeiden seikkailujen ja myyttisten olentojen tarinoihin. Kun hänen ystävänsä nauttivat seikkailuista, Lila tunsi usein olevansa vain sivustakatsoja omassa elämässään, epävarmana paikastaan maailmassa, joka vaikutti liian suurelta hänelle.
Eräänä kohtalokkaana iltapäivänä, kun aurinko laski matalalle ja värjäsi taivaan oranssin ja violetin sävyillä, Lila luki tarinaa rohkeasta neidosta, joka pelasti kuningaskuntansa pelottavalta lohikäärmeeltä. Yhtäkkiä maa tärisi, ja jylhä murina kaikui laaksossa. Lila pudotti kirjansa, sydän pamppaillen. Kyläläiset kokoontuivat torille, pelko kasvoillaan. Tumma varjo leijui Eldergroven ylle valtava lohikäärme, jonka suomut kimalsivat kuin obsidiaani, oli laskeutunut heidän päälleen.
Kylän vanhin, viisas nainen nimeltä Elara, astui eteenpäin. "Meidän on suojeltava kotiamme!" hän julisti. Kyläläiset kerääntyivät hänen ympärilleen, mutta ilmaan leijui pelon tunne. He olivat maanviljelijöitä ja käsityöläisiä, eivät sotureita. Lila katseli, sydän hakaten, kun lohikäärme vapautti liekkitulvan, polttaen pelloilta ja aiheuttaen kaaosta.
Kaaoksen keskellä Lila tunsi päättäväisyyden syttyvän sisällään. Hän ei voinut vain seistä sivussa ja katsoa, kuinka hänen kotinsa paloi. Rohkeutta keräten hän lähestyi Elaran. "Haluan auttaa," hän sanoi, ääni väristen mutta päättäväisenä.
Vanhin katsoi häntä epäuskoisena. "Lila, olet vain lapsi. Tämä taistelu on liian suuri sinulle."
"En ehkä ole soturi," Lila vastasi, "mutta tunnen tarinat. Tiedän, miten sankarit ajattelevat. Voin auttaa löytämään tavan."
Elara epäröi, mutta nyökkäsi hitaasti. "Hyvä on. Jos olet päättänyt, niin etsimme yhdessä ratkaisun."
Tämän myötä Lila liittyi kyläneuvostoon, kun he laativat suunnitelmaa. Kun vanhimmat puhuivat, Lilan mieli juoksi ideoita täynnä. Hän muisti tarinoita lohikäärmeistä, niiden heikkouksista ja siitä, kuinka ne usein houkuttelivat aarteita tai taikakaluja. Ehkä oli tapa oveltaa petoa sen sijaan, että kohdattaisiin se suoraan.
Päivät muuttuivat öiksi, ja Lila työskenteli väsymättömästi, keräten tietoa kirjoistaan ja kyläläisten viisaudesta. Hän oppi lohikäärmeen tavoista, kuinka se karttoi kiiltäviä esineitä ja kuinka se yleensä viipyi joen lähellä. Uuden tietämyksensä myötä Lila ehdotti suunnitelmaa houkutella lohikäärme kauemmas kylästä omalla aarteellaan.
Kyläläiset olivat skeptisiä, mutta valmiita kokeilemaan mitä tahansa. He valmistelevat suuren, kimaltelevan patsaan vanhoista kattiloista ja pannuista, koristeltuna värikkäillä kivillä ja lasilla. Lila johti työtä, sydän paisuen tarkoituksesta. He laskivat patsaan lautalle ja lähettivät sen ajelehtimaan jokea alas, toivoen, että lohikäärmeen ahneus veisi sen kauemmas Eldergrovesta.
Kun patsas kellui alavirtaan, lohikäärme, kiinnostuneena kimaltavista väreistä, seurasi sitä, sen massiiviset siivet luoden tuulia, jotka paiskasivat aaltoja rantaan. Kyläläiset katsoivat hämmästyneinä, sydämensä pamppaillen, kun lohikäärme lähestyi viehettä.
Mutta juuri kun voitto näytti olevan käsillä, lohikäärme päästi raivokkaan murinan, aistien petoksen. Se kääntyi takaisin, liekit nuoleskellen ilmaa kun se syöksyi kylää kohti. Sekasorto puhkesi jälleen, mutta Lila seisoi lujana. Hän muisti tärkeän yksityiskohdan lukemisistaan lohikäärmeen ylpeys saattoi olla sen tuho.
Päätettyään nopeasti, hän juoksi takaisin kylän torille, äänensä kaikuen kaaoksen ylle. "Haastan sinut, suuri lohikäärme! Aijotko tuhota nöyrän kylän, kun voisit kohdata arvokkaan vastustajan?"
Lohikäärme pysähtyi, sen tulinen katse kohdistui Lilan. "Haaste? Pelkältä tytöltä?" Se nauroi, ääni kuin ukkonen. Mutta Lila pysyi paikoillaan, tuntien itsessään voiman, jota hän ei tiennyt olevan.
"En ole vain tyttö," hän julisti, ääni vakaana. "Vaan se, joka tuntee tarinasi. Tiedän ylpeytesi, ja tiedän sydämesi. Jos voitat minut, voit ottaa mitä tahansa tästä kylästä. Mutta jos voitän, sinun on jätettävä meidät rauhaan."
Lohikäärme, kiinnostuneena, laski valtavan päänsä hänen tasolleen. "Hyvä on, pieni. Katsotaan, oletko niin ovela kuin väität."
Kyläläiset katselivat epäuskoisina, kun lohikäärme ja Lila kävivät älypelissä. He esittivät arvoituksia, jokainen kysymys haastavampi kuin edellinen. Jokaisen ratkomansa arvoituksen myötä Lilan itseluottamus kasvoi. Hän löysi vahvuuksia, joita ei tiennyt omaavansa kyky ajatella nopeasti, sopeutua ja ammentaa tietoa, jonka hän oli kerännyt tarinoistaan.
Viimeisessä ottelussa Lila esitti arvoituksen, joka hämäsi lohikäärmettä, sellaisen, joka yhdisti pelon ja ylpeyden ytimen. Raivokkaan murinan saattelemana lohikäärme myöntyi, tunnustaen Lilan oveluuden. "Olet voittanut minut, tyttö. Jätän kyläsi rauhaan."
Lohikäärmeen lähdön myötä kyläläiset puhkesi riemuun, heidän mielialansa kohoten epätodennäköisen sankarin rohkeudesta. Lila, joka oli kerran ujo tyttö kirjojen takana, oli astunut esiin, todistaen että rohkeus ja älykkyys voivat loistaa kirkkaammin kuin raaka voima.
Seuraavien viikkojen aikana Eldergrove kukoisti. Lilasta tuli inspiraation lähde, rohkaisten ystäviään omaksumaan vahvuutensa, riippumatta siitä, kuinka piilossa ne vaikuttivat. Hän jatkoi lukemista ja oppimista, mutta nyt hän myös jakoi omia rohkeuden tarinoitaan, muistuttaen kaikkia siitä, että sankarit voivat ilmestyä kaikkein odottamattomimmista paikoista.
Ja niin, Eldergroven sydämessä, syntyi uusi legenda tarina tytöstä, joka kohtasi lohikäärmeen, ei miekalla, vaan älyllään ja rohkeudellaan, muuttaen ikuisesti kyläänsä ja itseään.
