Olipa kerran kaukaisessa Lyriaan maassa kaunis kuningaskunta, jota hallitsi ystävällinen ja viisas kuningatar nimeltä Amara. Kuningatar Amara oli kaikkien kansalaistensa rakastama, koska hän valtasi viisauksella, ystävällisyydellä ja oikeudenmukaisuudella. Lyriaan kuningaskunta oli tunnettu vehreistä metsistään, kimaltelevista joistaan ja värikkäistä kukkakentistään. Mutta Lyrialla oli myös jotain erityistä se oli maa, jossa satut olivat todellisuutta.
Lyriassa kaikki uskoivat taikaan. Metsässä asui keijuja, lohikäärmeitä, jotka lensivät korkealla vuorten ylle, ja puhuvia eläimiä, jotka vaelsivat metsissä. Lyriaan kansa eli rauhassa näiden maagisten olentojen rinnalla ja yhdessä he loivat maan täynnä iloa ja ihmetystä.
Kuningaskunnan reunalla sijaitsevassa pienessä kylässä asui pieni tyttö nimeltä Elara. Elara oli kuusi vuotta vanha, ja hänellä oli kirkkaan kultaiset hiukset ja suuret siniset silmät, jotka kimmelsivät aina kun hän hymyili. Hän asui vanhempiensa kanssa viihtyisässä mökissä, jota ympäröivät kukat, ja hän vietti päivänsä tutkien läheisiä metsiä, jahtaamalla perhosia ja kuuntelemalla lintujen lauluja.
Elara rakasti tarinoita. Joka ilta hänen äitinsä tai isänsä kertoi hänelle iltasatutarinaa, ja Elara unelmoi olevansa osa näitä kertomuksia. Hän uneksi tapaavansa keijuja, puhuvansa eläimille ja lähtevänsä suurille seikkailuille. Eniten hän unelmoi tulevansa sankariksi, aivan kuten suosikkitarinoidensa hahmot.
Eräänä iltana, kun hänen vanhempansa olivat peittäneet hänet sänkyyn, Elara istui ikkunansa ääressä tähyillen tähtiä. Hän huokaisi pehmeästi ja mietti, saisiko hän koskaan oman seikkailunsa. Juuri kun hän oli sulkemassa silmiään ja vaipumassa uneen, hän huomasi jotain epätavallista. Pieni, hohtava esine leijui ikkunan ulkopuolella. Se kimmelsi kuin kulta kuunvalossa ja lepatti kevyesti, kuin linnun siivet.
Uteliaana Elara avasi ikkunansa ja ulottui tavoittamaan hohtavaa esinettä. Hänen yllätyksekseen se oli kultainen sulka. Sulka oli lämmin kosketettaessa ja kimmelsi kuin tähtipöly.
"Mistä tämä on tullut?" Elara kysyi ääneen.
Ennen kuin hän ehti miettiä asiasta enempää, pehmeä ääni täytti huoneen. "Elara," ääni kuiskasi. "Elara, tarvitsemme apuasi."
Elara katsoi ympärilleen yllättyneenä, mutta ketään ei ollut. Ääni näytti tulevan itse sulasta.
"Kuka sinä olet?" hän kysyi, pitäen sulkaa lähellä kasvojaan.
"Olen viesti Keijukuningattarelta," ääni sanoi. "Keijujen taikamaailma on vaarassa. Kulta Puu, Lyriaan taikuuden lähde, kuihtuu. Jos puu kuolee, maamme taika katoaa ikuisesti."
Elara huokaisi. "Mutta miten voin auttaa? Olen vain pieni tyttö."
Ääni oli lempeä mutta päättäväinen. "Sinä olet se, jonka keijut ovat valinneet, Elara. Olet rohkea ja ystävällinen, ja uskot taikaan. Vain puhtaan sydämen omaava henkilö voi palauttaa Kulta Puun."
Elaran sydän hakkasi innostuksesta ja hermostuksesta. "Mitä minun pitää tehdä?"
"Sinun on matkustettava Taikametsään ja löydettävä Kulta Puun sydän," ääni selitti. "Sydän on maaginen jalokivi, joka on piilotettu syvälle metsään. Kun asetat sen takaisin puun juurille, taika palautuu. Mutta varo, matka ei tule olemaan helppo. Edessäsi on haasteita, ja sinun on oltava rohkea."
Elara nyökkäsi, tuntien pelkoa ja päättäväisyyttä. "Teen sen. Pelastan Kulta Puun."
Ääni muuttui pehmeämmäksi. "Kiitos, Elara. Ota tämä sulka mukaasi. Se ohjaa sinua matkallasi."
Kultainen sulka kädessään, Elara pukeutui nopeasti ja hiipi ulos mökistään. Kuunvalo valaisi hänen polkunsa, kun hän suuntasi Taikametsään. Metsä oli täynnä korkeita puita, joiden hopeiset lehdet kimmelsivät yön pimeydessä, ja ilma tuoksui makealta, kuin hunajalta ja kukilta.
Kun hän vaelsi syvemmälle metsään, Elara tunsi maan jalkojensa alla alkavan muuttua. Pehmeä nurmikko vaihtui hohtaviksi kiviksi, ja puut näyttivät kuiskaavan hänen nimeään. Hän seurasi polkua, pitäen kultasulkia tiukasti kädessään.
Jonkin ajan kuluttua Elara saapui laajalle joelle. Vesi kimmelsi kuunvalossa, mutta siltaa ylittää ei ollut. Juuri kun hän mietti, miten hän pääsisi yli, suuri, ystävällisen näköinen sammakko hyppäsi vedestä.
"Hei, pieni tyttö," sammakko sanoi kurnauttaen. "Mikä tuo sinut Taikametsään?"
"Olen matkalla pelastamaan Kulta Puuta," Elara selitti. "Mutta minun on päästävä joen yli, enkä tiedä miten."
Sammakko mietti hetken ja hymyili sitten. "Voin auttaa sinua. Hyppää selkääni, niin kannan sinut yli."
Elara epäröi vain hetken ennen kuin kiipesi sammakon selkään. Sammakko hyppäsi veteen ja ui sujuvasti joen yli, tuoden Elaran turvallisesti toiselle puolelle.
"Kiitos!" Elara sanoi, kun hän nousi sammakon selästä.
"Onnea matkallesi!" sammakko huudahti, kun se katosi takaisin veteen.
Elara jatkoi hohtavaa polkua pitkin, tuntien itsensä nyt varmemmaksi. Kävellessään hän mietti kaikkia satuja, joita hänen vanhempansa olivat kertoneet. Hän tiesi, että jokainen sankari kohtasi haasteita, mutta he aina löysivät tavan menestyä. Hän oli päättänyt tehdä samoin.
Pian Elara tuli suuren, pimeän luolan eteen. Luolan suu oli leveä ja varjoisa, ja Elara kuuli heikon tuulen ulvonnan sisältä. Hän tiesi, että hänen oli mentävä luolan läpi päästäkseen Kulta Puun sydämeen, mutta pimeys teki hänet epämukavaksi.
"Ole rohkea," hän kuiskasi itselleen, muistellen sulasta tullutta ääntä.
Syvään hengittäen Elara astui luolaan. Sisällä oli kylmää ja kosteaa, ja ainoa valo tuli kädessään olevasta hohtavasta sulasta. Kun hän käveli syvemmälle luolaan, hän kuuli matalaa murinaa varjoista.
"Kuka uskaltaa astua luolaani?" syvä ääni murahti.
Elara pysähtyi paikalleen, sydän pamppaillen. Pimeydestä ilmestyi suuri olento, jonka silmät kimmelsivät. Se oli susi, mutta sen keho näytti olevan varjoista tehty.
"Olen Elara," hän sanoi, ääni väristen. "Olen matkalla pelastamaan Kulta Puuta."
Varjosusi kallisti päätään ja tutki häntä. "Olet hyvin rohkea tullessasi tänne, pieni. Mutta päästäksesi luotani, sinun on vastattava arvoitukseeni."
Elara nyökkäsi, tuntien itsensä vähän varmemmaksi nyt. "Olen valmis."
Suden silmät alkoivat loistaa kirkkaammin, kun se puhui. "Minulla on kaupunkeja, mutta ei taloja. Minulla on vuoria, mutta ei puita. Minulla on vettä, mutta ei kaloja. Mikä minä olen?"
Elara mietti kovasti, toistaen arvoitusta mielessään. Kaupunkeja mutta ei taloja? Vuoria mutta ei puita? Vettä mutta ei kaloja? Äkkiä vastaus tuli hänelle.
"Kartta!" hän huudahti.
Suden silmät pehmenivät, ja se astui sivuun. "Olet viisas, pikkunen. Voit kulkea."
Elara hymyili ja kiirehti luolan läpi, kiitollisena siitä, että oli ratkaissut arvoituksen.
Luolasta poistuttuaan Elara löysi itsensä kauniista clearingista. Clearingin keskellä seisoi Kulta Puu. Sen oksat olivat korkeita ja voimakkaita, mutta sen lehdet olivat tylsiä ja kuihtuneita. Puun juurella oli pieni jalusta, ja jalustalla lepäsi hohtava jalokivi, Kulta Puun sydän.
Elara lähestyi puuta ja nosti varovasti jalokiven. Heti kun hän kosketti sitä, lämmin valo täytti clearingin, ja Kulta Puu alkoi loistaa. Sen lehdet muuttuivat upeaksi kullaksi, ja sen oksat kimmelsivät uudesta elämästä.
"Teit sen, Elara!" tuttu ääni sanoi.
Elara kääntyi nähdäkseen keijukuningattaren seisovan edessään. Keijukuningatar oli pitkä ja suloinen, ja hänen siipensä kimmelsivät kuin timantit.
"Kiitos, että pelastit Kulta Puun," keijukuningatar sanoi. "Rohkeutesi ja ystävällisyytesi ansiosta Lyriaan taika elää edelleen."
Elara hymyili, sydän täynnä iloa. Hän oli lähtenyt omalle seikkailulleen, aivan kuten iltasatujen sankarit. Ja hän oli pelastanut kuningaskunnan taian!
Keijukuningatar asetti kätensä Elaran olkapäälle. "Olet todellinen sankari, Elara. Lyriaan kansa muistaa rohkeutesi aina."
Kultasulka edelleen hohtaen kädessään, Elara suuntasi takaisin kotiin. Kun hän saapui mökilleen, aurinko alkoi nousta, valaisten kylää lämpimästi.
Hänen vanhempansa odottivat häntä, ja he halasivat häntä tiukasti. "Olemme niin ylpeitä sinusta," isä sanoi.
"Olet aina ollut meidän pieni seikkailijamme," äiti lisäsi hymyillen.
Sinä iltana, kun Elara makasi sängyssä, hän mietti uskomatonta matkaansa. Hän oli kohdannut haasteita, ratkaissut arvoituksia ja pelastanut Lyriaan taian. Ja parasta kaikessa oli se, että hän tiesi, että tämä oli vasta alkua. Häntä odotti paljon enemmän seikkailuja, eikä hän malttanut odottaa, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Ja niin Elara sulki silmänsä, uneksien monista satutarinoista, jotka olivat vielä tulossa.
Loppu.
