Olipa kerran, rauhallisessa Willowbrookin kylässä, joka oli piilossa vihreiden kukkuloiden ja kuiskivien metsien välissä, eli utelias ja sydämeltään lempeä lapsi nimeltä Eliza. Elizalla oli elävä mielikuvitus ja kyky tutkia paikkoja, joihin muut eivät uskaltaneet mennä. Kun useimmat kylän lapset viettivät päiväänsä pyydystäen perhosia tai heittämällä kiviä joen ylle, Eliza rakasti vaeltaa syvälle metsään, kerätä männynkäpyjä, kuunnella lintuja ja tarkkailla auringonvalon tanssia lehtien läpi.
Eräänä kirpeänä syysaamuna, kun kultainen auringonvalo virtasi metsän pohjalle, Eliza kompastui johonkin poikkeukselliseen. Jahtaessaan outoa, säihkeää sinistä pölyä, hän löysi pienen olennon istumassa kärpässienellä. Figurointi oli Elizan käden kokoinen, kimaltelevat siivet kuin aamukastetta ja päällään köynnöksistä ja päivänkakkaroista tehty kruunu. Pieni olento katsoi ylös, säikähtyneenä, ja henkäisi.
"Kuka… kuka sinä olet?" kysyi keiju, ääni kuin tuulikellojen pehmeä helinä.
Elizan silmät laajenivat. "Voitko puhua? Vau, oletko oikea keiju?"
Keiju epäröi hetken, mutta nähdessään Elizan silmissä aitouden ja ystävällisyyden, hän nyökkäsi. "Olen. Nimeni on Lyria. Mutta sinun ei pidä kertoa kenellekään, että näit minut. Ihmiset harvoin tulevat tänne, ja me haluamme sen näin."
"Älä huoli, en kerro kenellekään," Eliza lupasi, ääni vain kuiskaus. "Mitä teet täällä yksin?"
Lyria huokaisi, räpyttäen siipiään. "Piiloudun. Jotain kauheaa on tapahtunut Keijukuningaskunnassa, enkä tiedä mitä tehdä."
Eliza kallisti päätään. "Mitä tapahtui?"
Lyria epäröi, mutta päätti sitten luottaa lapseen. "Kuningaskuntamme voima tulee Harmonia Kivestä, taianomaisesta jalokivestä, joka pitää metsän elävänä ja tasapainossa. Mutta äskettäin kivi varastettiin ovelalta tuulihengeltä nimeltä Zephyr. Ilman sitä taikamme haalistuu, puut kuihtuvat ja eläimet ovat levottomia. Keijukuningatar lähetti minut etsimään apua, mutta olen ollut liian pelokas pyytämään keneltäkään."
Elizan sydän täyttyi päättäväisyydestä. "Autan sinua, Lyria! Yhdessä voimme löytää Harmonia Kiven ja tuoda sen takaisin."
Keijun silmät välkkyivät toivosta. "Haluaisitko todella tehdä sen? Mutta se ei tule olemaan helppoa. Zephyr on ovela ja älykäs. Meidän on työskenneltävä yhdessä."
Ja niin, heidän epätavallinen ystävyytensä alkoi. Lyria lensi Elizan olkapäälle, ja he suuntasivat syvemmälle metsään, seuraten sinisen pölyn jälkiä, joita Harmonia Kiven taika oli jättänyt.
Matkansa varrella Lyria opetti Elizalle metsän taianomaisista olennoista. "Näetkö tuota kimallusta puissa?" Lyria osoitti vaaleaa hohdetta. "Ne ovat Lyhtypillereitä. Ne ohjaavat eksyneitä matkaajia. Mutta meidän ei pidä häiritä niitä."
Eliza nyökkäsi, ihmetellen loistavien ötököiden kauneutta. "Metsä tuntuu niin elävältä taikuudesta. En ole aiemmin huomannut."
"Se johtuu siitä, että sydämesi on nyt avautunut sille," Lyria sanoi hymyillen.
Ensimmäinen haaste tuli, kun he saapuivat Kuiskivaan Puron. Vesi oli sameaa ja virtasi villisti, toisin kuin sen tavallinen rauhallisuus. Lyria selitti, että puro oli heitelty epätasapainoon ilman Harmonia Kiveä. Heidän täytyi ylittää se, mutta virta oli liian voimakas.
Eliza katsoi ympärilleen ja huomasi läheisen kaatuneen puun. "Entä jos käytämme tuota lankkua sillan tekemiseen?"
Lyria nyökkäsi. "Hyvä idea! Mutta ole varovainen, se voi olla liukas."
Käyttäen koko voimaansa, Eliza työnsi puun paikalleen, kun Lyria käytti siipiään vakauttaakseen sen. Yhdessä he onnistuivat luomaan tilapäisen sillan ja ylittivät turvallisesti toiselle puolelle.
"Tiimityö!" Lyria sanoi, taputtaen pieniä käsiään.
Eliza hymyili. "Olemme hyvä tiimi."
Kun he jatkoivat matkaansa, he kohtasivat lisää haasteita. Metsän pimeässä osassa he tapasivat äkäisen trollin nimeltä Grumble, joka kieltäytyi päästämästä heitä ohi, elleivät he ratkaisseet hänen arvaustaan.
"Vartioin tätä polkua, päivä ja yö. Jos voit ratkaista arvoitukseni, voit lentää. Jos epäonnistut, joudut kääntymään takaisin. Tässä se on Mikä on juuriltaan sellaista, jota ei kukaan näe, on korkeampi kuin puut, ylöspäin se nousee, mutta se ei koskaan kasva?"
Eliza kurtisti kulmiaan, miettiessään kovasti. Lyria kuiskasi "Se on vuori! Olen kuullut tämän arvoituksen aiemmin."
Eliza hymyili ja vastasi itsevarmasti "Vuori!"
Grumblen silmät laajenivat yllätyksestä. "Olet älykkäämpi kuin näytät, pikkuinen ihminen. Hyvä on, saat kulkea."
Jokaisen voitetun haasteen myötä Eliza ja Lyria tulivat läheisemmiksi. Lyria ihaili Elizan rohkeutta, kun taas Eliza sai inspiraatiota Lyrian tietämyksestä taianomaisesta maailmasta. He oppivat luottamaan toistensa vahvuuksiin, ja heidän siteensä syveni joka askeleella.
Viimein, miltä tuntui tuntien vaelluksen jälkeen, he saapuivat Tuuliselle Alueelle, Zephyrin valtakuntaan. Ilma oli paksu pyörivistä puuskista, ja naurun ääni kaikui ympärillä.
"Zephyr leikkii kanssamme," Lyria varoitti. "Hän rakastaa tehdä temppuja."
Eliza otti syvän hengityksen. "Olemme tulleet niin pitkälle. Me voimme tehdä tämän."
He astuivat aluelle, ja yhtäkkiä myrskytuuli ilmestyi heidän eteensä. Sen keskellä oli Zephyr, läpikuultava hahmo, jolla oli ovelat silmät ja hiukset, jotka valuivat kuin tuuli.
"No, no, mitä meillä on täällä?" Zephyr nauroi. "Ihminen ja keiju, jotka uskaltavat astua valtakuntaani? Kuinka hauskaa!"
"Olemme tulleet hakemaan Harmonia Kiveä," Lyria sanoi rohkeasti. "Sinulla ei ole oikeutta pitää sitä!"
Zephyr hymyili ivallisesti. "Oh, mutta minulla on. Metsä on niin tylsä kaikkine tasapainoineen ja harmoniaan. Sekasorto on paljon hauskempaa!"
Eliza astui eteenpäin. "Sekasorto saattaa olla hauskaa sinulle, mutta se sattuu kaikille muille. Metsä kuolee, ja eläimet kärsivät. Eikö sinua kiinnosta?"
Zephyr epäröi hetken, mutta sitten hänen leikkisä hymynsä palasi. "Sanotaan niin. Jos pystytte kiinni ottamaan minut, saatte arvokkaanne kiven takaisin."
Ennen kuin he ehtivät vastata, Zephyr muuttui tuulen puuskaksi ja alkoi kiitä ympäri aluetta. Eliza ja Lyria vaihtoivat päättäväisen katseen.
"Jaetaan!" Lyria ehdotti. "Minä häiritsemme häntä, ja sinä yrität tarttua kiveen."
Käyttämällä suunnitelmaansa Lyria lensi ympäri Zephyria, käyttäen pientä kokoaan hyväkseen. Hän häilötti hänen ohitseen, pakottaen Zephyrin seuraamaan häntä turhautuneena. Samaan aikaan Eliza piti silmät kiinni kimaltelevassa Harmonia Kivessä, joka oli piilossa pyörivässä spiraalissa.
Ajatellen liikettään täydellisesti, Eliza syöksyi eteenpäin ja tarttui kiveen molemmilla käsillä. Heti kun hänen sormensa sulkeutuivat sen ympärille, pyörre hävisi ja Zephyr päästi yllättävän huudon.
"Teit sen!" Lyria juhli, lentäen Elizan puoleen.
Zephyr ristikkäin käsivarsia, murjotti. "Hyvä on, ottakaa teidän typerä kivenne. Mutta älkää luulko, että tämä on viimeinen kerta, kun näette minut."
Harmonia Kiven ollessa käsissä, Eliza ja Lyria kiirehtivät takaisin Keijukuningaskuntaan. Kun he asettivat kiven takaisin sen jalustalle, taikuuden aalto pyyhkäisi metsän läpi. Puut saivat takaisin elinvoimaisen vihreän värinsä, puro virtasi kirkkaana ja rauhallisena, ja eläimet palasivat iloisesti juttelemaan.
Keijukuningatar ilmestyi, hänen läsnäolonsa säihkeänä ja lämpimänä. "Olette tehneet suuren palveluksen valtakunnallemme," hän sanoi, puhuen sekä Elizalle että Lyrialle. "Rohkeutenne ja tiimityönne ovat palauttaneet harmonian metsään. Kiitos."
Eliza sädehti ylpeydestä, ja Lyrian siivet lepattivat ilosta. "Emme olisi voineet tehdä sitä ilman toisiamme," Lyria sanoi.
Kuningatar hymyili. "Totisesti. Tämä on muistutus siitä, että jopa pienin keiju ja nuorin ihminen voivat saavuttaa suuria asioita, kun he työskentelevät yhdessä."
Palkinnoksi Keijukuningatar antoi Elizalle erityisen riipuksen, joka kimalsi heikosti. "Tämä muistuttaa sinua seikkailustasi ja kiitoksestamme. Olet aina tervetullut metsäämme."
Tuosta päivästä alkaen Eliza ja Lyria pysyivät parhaimpina ystävinä. Eliza jatkoi metsän vierailua, ja vaikka hän ei koskaan puhunut seikkailuistaan kenellekään kylässä, hän kantoi sydämessään ikuisesti tiimityön, rohkeuden ja ystävyyden opetuksia.
Ja niin metsä kukoisti, keijut juhlivat, ja Elizan ja Lyrian side pysyi murtumattomana, todistuksena ystävyyden taikuudesta ja yhteistyön voimasta.
