Oli kerran pieni, aurinkoinen kylä nimeltä Sunnyville, jossa asui eläväinen ja utelias kuusivuotias tyttö nimeltä Lily. Lilyn silmät kiilsivät ruskeina, kiharat hiukset hyppivät, ja hymy, joka saattoi valaista koko kylän. Hän rakasti tutkimista, puissa kiipeämistä ja leikkimistä parhaan ystävänsä Maxin, iloisen kultaisennoutajan, kanssa, jonka heiluttava häntä ei koskaan tuntunut loppuvan.
Eräänä kirkkaana aamuna Lily heräsi tunteeseen, että tästä päivästä tulisi erityinen. Kun hän katsoi ikkunastaan ulos, hän huomasi taivaalla jotain outoa. Se oli sateenkaari, mutta ei mikään tavallinen sateenkaari. Tämä säihkui ylimääräisillä väreillä ja ulottui koko matkalta hänen puutarhastaan horisonttiin. Lilyn sydän täyttyi innostuksesta. Hän pukeutui nopeasti, nappasi pienen reppunsa ja kutsui Maxia.
"Tulehan, Max! Katsotaan, mihin tuo maaginen sateenkaari meidät vie!" hän huudahti. Max haukahti iloisesti, valmis seikkailuun.
He juoksivat puutarhan läpi, ohi omenapuiden, ja yli pienen puiset sillan, joka ylitti kuplivan puron. Kun he pääsivät sateenkaaren juurelle, Lily huomasi jotain hämmästyttävää. Siellä oli pieni kultainen portti, jossa luki "Tervetuloa Ihmeiden Maahan."
"Vau, Max! Tämä ei ole mikään tavallinen sateenkaari. Se on portti toiseen maailmaan!" Lily sanoi, silmät suurina ihmeestä. Max heilutti häntäänsä vieläkin nopeammin, aivan kuin hän ymmärtäisi jokaisen sanan.
Yhdessä he astuivat kultaisen portin läpi ja löysivät itsensä uudesta, maagisesta maasta. Kaikki ympärillä oli elävää ja täynnä värejä. Puut olivat purppuran ja sinisen sävyisiä, ja kukat lauloivat makeita melodioita heilauttaessaan lempeässä tuulessa. Yllä lentävät linnut, joiden sulat muistuttivat sateenkaaria, visersivät iloisia lauluja.
Lily ja Max vaelsivat pitkin kimaltavaa polkua, joka johti ystävälliseen olentoon nimeltä Whiffle, pörröiseen, pyöreään olentoon, jolla oli pehmeä vaaleanpunainen turkki ja suuret, lempeät silmät. Whiffle pomppasi heidän luokseen jättäen jälkeensä kimallusta.
"Hei, matkustajat! Tervetuloa Ihmeiden Maahan! Olen Whiffle, oppaasi. Mikä tuo teidät tänne tänään?" olento kysyi äänellä, joka kuunteli kuin kielten helinää.
Lily nauroi, lumoutuneena uudesta ystävästään. "Seurasimme sateenkaarta! Olemme seikkailulla tutustumassa ja oppimassa uusia asioita."
Whiffle taputti pieniä käsiään ilosta. "Oi, kuinka ihanaa! Täällä on niin paljon nähtävää ja tehtävää. Antakaa, että näytän teille ympärillämme!"
Ensimmäinen pysähdys oli Naurupuiden Metsä, jossa puut olivat niin kutittavia, että ne naurivat aina, kun joku kosketti heidän runkojaan. Lily ja Max nauroivat tanssahdellen ympäriinsä, kutittamassa puita ja saaden ne tärisemään ilosta.
Seuraavaksi Whiffle vei heidät Rimmakkavien Valtameren rannalle, jossa vesi virtasi rytmissä tarttuvien melodiat. Lily rakasti keksiä hassuja riimejä heittäessä kiviä joen yli Maxin haukkuessa tahtiin.
Kun he matkasivat eteenpäin, he saapuivat Väriä Laaksoon, paikkaan, jossa maa oli peitetty sateenkaaren värisillä kukilla. Jokaisella kukalla oli erilainen tuoksu, ja kun niitä nuuhkittiin, ne kuiskivat tarinoita kaukaisista maista. Lily ja Max kuuntelivat innokkaasti, mielikuvitus kohoamassa jokaisen tarinan myötä.
Laakson sydämessä he tapasivat viisa vanhan kilpikonnan nimeltä Tumbles. Tumblesilla oli pienet silmälasit, ja hänen kuorensa oli koristeltu kimaltavilla jalokivillä. Hän puhui hitaasti mutta ystävällisesti, ja hänen äänensä oli kuin lämmin halaus.
"Hei, nuoret seikkailijat. Mikä tuo teidät laaksooni?" Tumbles kysyi hellästi hymyillen.
Lily selitti matkaansa, ja Tumbles nyökkäsi mietteliäänä. "Ah, tutkimisen henki! Ihmeiden Maassa on paljon opittavaa. Muistakaa, että jokaisella paikalla, jota vierailette, on tarina kerrottavanaan ja oppi annettavanaan."
Lily ja Max kiittivät Tumblesia ja jatkoivat matkaansa, innokkaina löytämään lisää. He kiipesivät Kiemuraisille Vuorille, joissa polut kiemurtelivat ja mutkittelivat kuin huvipuistolaitteet. Lily piti Maxista kiinni nauraen matkalla huipulle, josta he saattoivat nähdä koko Ihmeiden Maan avautuvan heidän edessään.
Vuoren huipulta he näkivät etäällä hohtavan järven, jonka ympärillä puut kimaltelivat kuin timantit. "Mennään sinne seuraavaksi!" Lily huudahti, ja Whiffle nyökkäsi hyväksyvästi.
Matka Tähtijärvelle oli täynnä yllätyksiä. He ylittivät heiluja siltoja ja leikkivät piilosta pörröisten pilvien kanssa, jotka laskeutuivat mukaan. Kun he viimein saapuivat järvelle, oli hämärä, ja vesi hohti miljoonan pienen tähden valossa.
Lily, Max ja Whiffle istuivat järven rannalla, katsellen, kuinka tähdet tanssivat pinnalla kuin liikkuvia tulikärpäsiä. Se oli kaunein näky, jonka Lily oli koskaan nähnyt.
"Kiitos, Whiffle. Tämä on ollut paras seikkailu ikinä!" Lily sanoi, halaten uutta ystäväänsä.
Whiffle säihkui ilosta. "Ihmeiden Maa on paikka, jossa unelmat toteutuvat ja sydämet pysyvät nuorina. Muistakaa aina, että tämän maan taika on myös teissä sisällä."
Kun tähdet tuikkivat yön taivaalla, Lily tunsi lämpimän, onnellisen säihkeen sisällään. Hän tiesi, että hän tulisi aina vaalimaan tätä seikkailua ja ystäviä, jotka hän oli tehnyt.
Lopulta oli aika palata kotiin. Whiffle johdatti Lilyn ja Maxin takaisin kultaiseen porttiin. Viimeinen hyvästijättö, ja he astuivat läpi portin ja löysivät itsensä jälleen Sunnyvillestä, aamun aurinko juuri nousemassa.
Lily katsoi Maxia, joka heilutti häntäänsä hyväksyvästi. "Meillä on vielä lisää seikkailuja, eikö niin, Max?"
Max haukahti iloisesti, ja Lily tiesi, että niin kauan kuin hänellä oli mielikuvitus ja uskollinen ystävä rinnallaan, maailma olisi aina täynnä ihmeitä.
Ja niin Lily ja Max jatkoivat tutkimista, leikkimistä ja oppimista, sydämensä täynnä naurua ja seikkailun henkeä, joka kestäisi ikuisesti. Loppu.
