Taianomainen Iltasatu Rohkeudesta, Ystävällisyydestä Ja Tähdistä Täyttyvistä Taivaista

Olipa kerran pieni tyttö nimeltä Mia, joka asui pienessä kylässä, jota ympäröivät vihreät kukkulat ja tähdikkäät taivaat. Mia oli kuusi vuotta vanha, pehmeät ruskeat hiukset ja silmät, jotka tuikkivat kuin tähdet, joita hän rakasti katsella joka yö ennen nukkumaanmenoa. Hänen lempiaikansa päivästä oli juuri ennen unta, kun maailma hiljeni ja taivas maalattiin tähdillä. Mia uskoi, että yöllä oli salaisuuksia, ja hän usein mietti, voisiko se puhua hänelle, jos vain kuuntelisi tarkasti.

Joka ilta Mia istui makuuhuoneensa ikkunan ääressä, katsellen kuuta. Hän rakasti sen hohdetta ja sitä, miten se valvoi maailmaa alapuolella. Hänen isoäitinsä kertoi hänelle tarinoita siitä, kuinka kuulla oli taianomaisia voimia. "Kuutamo kuiskaa niille, jotka uskovat taikaan," isoäiti sanoi. "Jos kuuntelet tarkasti, se saattaa jopa ohjata sinut uskomattomalle seikkailulle."

Eräänä erityisenä yönä kuu näytti suuremmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen. Sen hopeinen valo virtasi Mian huoneeseen, heittäen pehmeitä varjoja seinille. Hän kiipesi sänkyynsä, mutta uni ei tullut yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Tässä yössä oli jotain erilaista, jotain erityistä. Kun Mia makasi katsoen kattoon, hän kuuli heikon äänen pehmeää, melodista huminaa, kuin kehtolaulu, jota tuuli kantoi mukanaan.

Uteliaina Mia istuutui ja katseli ulos ikkunastaan. Ääni näytti tulevan metsästä kylän reunalla. Sen puut seisovat korkeina ja hiljaisina, kuunvalossa kylpien. Mian sydän alkoi pamppailla innostuksesta. "Voisiko tämä olla se taika, josta isoäiti puhui?" hän kuiskasi itselleen.

Älkääs kestäkö salaperäisen melodian kutsua, Mia otti lämpimän peittonsa ja lempipehmonsa, herra Fluffin, ja hiipi ulos huoneestaan. Talo oli hiljainen, vanhemmat nukkuivat syvästi. Hän laittoi kengät jalkaansa, kietoi itsensä peittoonsa ja astui viileään yöilmaan.

Kylä oli rauhoittava, kuun pehmeän hohteen valaisema. Mia suuntasi metsään, humina kasvoi voimakkaammaksi joka askelella. Se ei ollut pelottava ääni se oli lempeä ja kutsuva, kuin laulu, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Kun hän saavutti metsän reunan, hän epäröi hetken. Puut näyttivät korkeilta ja salaperäisiltä pimeydessä, mutta kuunvalo valaisee selvän polun niiden keskellä, melkein kuin se olisi ohjaamassa häntä.

Kooten rohkeutensa, Mia astui metsään. Ilma oli viileä ja tuoksui männystä ja tuoreesta maasta. Humina tuntui tulevan joka puolelta, kietoutuen hänen ympärilleen kuin lohduttava halaus. Kun hän käveli, hän huomasi pieniä hohtavia valoja tanssimassa puiden keskellä. Aluksi hän luuli niitä kiiltomadoiksi, mutta katsoessaan lähemmin hän tajusi, että ne olivat pieniä, loistavia olentoja siivillä keijuja!

Mia päästi hämmästyneen hämmennyksen huokauksen, kun yksi keiju lensi lähelle häntä. Sen siivet kimaltelivat väreissä, jotka vaihtuivat kuin sateenkaari, ja sen pieni kasvo oli ystävällinen hymy. "Hei, Mia," keiju sanoi äänenä, joka oli pehmeä kuin tuuli. "Olemme odottaneet sinua."

"Olette odottaneet minua?" Mia kysyi, ääni täynnä ihmetystä.

"Kyllä," keiju vastasi. "Kuunvalo kuiskaukset kertoivat meille sinusta. Ne sanoivat, että sinulla on ystävällinen sydän ja utelias henki. Tänä yönä Kuukuningatar tarvitsee apuasi."

"Kuukuningatar?" Mia toisti, silmät laajentuneet. "Kuka hän on?"

"Hän on yön vartija," keiju selitti. "Hän pitää maailman unet turvassa ja varmistaa, että tähdet loistavat kirkkaasti. Mutta jotain on vialla. Tummuus on varastanut Tähtikehyksen, taianomaisen avaimen, joka avaa tähtien valon. Ilman sitä yö menettää taikansa, ja jokaisen olennon unet häipyvät."

Mia piti herra Fluffia tiukasti sylissään. "Se kuulostaa kauhealta! Mutta mitä voin tehdä auttaakseni?"

Keijun siivet kimaltelivat, kun se lensi ympäri häntä. "Sydämesi on puhdas ja rohkeutesi ohjaa sinua. Seuraa meitä Kuunvalon aukeamalle, ja Kuukuningatar selittää kaiken."

Mia nyökkäsi, kun hänen hermostuneisuutensa hälveni innostuksen myötä. Keijut ympäröivät häntä, heidän hohtavat valonsa loivat kimaltelevan polun metsän läpi. Ne johdattivat hänet aukeamalle, jossa puut avautuivat ja paljastavat täysikuun, joka loisti suoraan ylle. Aukeaman keskellä seisoi Kuukuningatar. Hän oli pitkä ja suloinen, hiukset valuivat kuin hopeavirrat ja gaala kimalsi kuin yötaivas. Hänen silmänsä olivat lämpimät ja ystävälliset, ja hänellä oli kädessään hohtava sauva.

"Tervetuloa, Mia," Kuukuningatar sanoi. Hänen äänensä oli rauhoittava, kuin kehtolaulu. "Kiitos, että tulit tänä erityisenä yönä."

Mia katsoi häntä ihmeissään. "Teidän Majesteettinne, keiju sanoi, että tarvitsette apuani."

Kuukuningatar nyökkäsi. "Kyllä, rohkea. Tähtikehys on viety Varjoluolaan, pimeään paikkaan, johon ei pääse tähdenvaloa. Avain on vangittuna siellä, ja vain puhdassydäminen voi hakea sen. Autatko palauttamaan avaimen ja palauttamaan yön taian?"

Mia otti syvän hengityksen ja katsoi hetken herra Fluffia. Sitten hän katsoi takaisin Kuukuningattareen. "Teen sen. Tuon avaimen takaisin."

Kuukuningatar hymyili ja heilutti sauvansa, luoden hopeisen valon, joka muotoutui pieneksi, hohtavaksi kaulaketjuksi. Hän laittoi sen Mian kaulaan. "Tämä Kuunvalon riipus ohjaa sinua ja pitää sinut turvassa pimeydessä. Luota rohkeuteesi, ja onnistut."

Mia tunsi riipuksen lämpimän rintakehällään, täynnä päättäväisyyttä. Keijut liittyivät häneen jälleen, johdattaen hänet pois aukeamalta ja kohti Varjoluolaa. Kun he kävelivät, Mia huomasi metsän pimentyvän, puiden muuttuvan paksummiksi ja korkeammiksi. Keijujen hohto oli ainoa valo, ja humina hiljeni, korvattuna lehtien pehmeällä rahinalla.

Lopulta he saapuivat Varjoluolan sisäänkäynnille. Se oli korkea, hampaikas aukko kivisen mäen kyljessä, ja kylmä tuuli näytti virtaavan siitä. Keijut pysähtyivät, heidän valonsa himmenevät hiukan. "Emme voi mennä enää pidemmälle," yksi heistä sanoi. "Pimeys täällä on liian vahva meille. Mutta sinä voit tehdä sen, Mia. Luota Kuunvalon riipukseen."

Mia nyökkäsi, pitäen riipusta tiukasti yhdessä kädessä ja herra Fluffia toisessa. "Olen rohkea," hän sanoi astuessaan luolaan.

Luolassa ilma oli raskasta ja hiljaista. Seinässä hohtavat tummat, märät kivet, ja ainoa valo tuli hänen riipuksensa pehmeästä hohteesta. Kun Mia käveli syvemmälle luolaan, hän kuuli matalaa, murisevaa ääntä. Hänen sydämensä pamppaili, mutta hän muistutti itseään Kuukuningattaren sanoista "Luota rohkeuteesi."

Kun hän saavutti luolan keskuksen, hän näki Tähtikehyksen. Se oli kultainen ja hohti hienosti, makaa mustasta kivestä tehdyllä jalustalla. Mutta sen vartioi suuri, varjomainen olento, jonka punaiset silmät hohtivat. Se näytti savusta tehdyn suden, sen muoto muuttui ja pyöri.

Varjosusi murisi ja astui kohti Miaa. Hän tunsi pelkoa, mutta sen sijaan että olisi juossut pois, hän puhui. "Ole hyvä," hän sanoi lempeästi. "Tähtikehys ei kuulu tänne. Yön tarvitsee taikansa, jotta jokainen voisi uneksia taas."

Susi pysähtyi ja kallisti päätään, melkein kuin se olisi yllättynyt hänen sanoistaan. Mia jatkoi, ääni pehmeä mutta vakaana. "En halua taistella kanssasi. Haluan vain auttaa. Jos päästät minut ottamaan avaimen, lupaan, että se tuo valoa ja onnea takaisin yöhön."

Susi tuijotti häntä pitkään. Sitten hänen hämmästyksekseen se astui hitaasti sivuun, sen punaiset silmät pehmenivät. Mia lähestyi jalustaa, otti Tähtikehyksen ja piti sitä lähellä. "Kiitos," hän sanoi vilpittömästi.

Kun hän kulki ulos luolasta, riipus hänen kaulassaan hohti kirkkaammin, valaisten tietä. Keijut juhlivat, kun he näkivät hänen ilmestyvän avaimen kanssa, heidän valonsa tanssivat iloisesti. Ne johdattivat hänet takaisin Kuunvalon aukeamalle, jossa Kuukuningatar odotti.

Mia asetti Tähtikehyksen kuningattaren käsiin. "Teit sen," Kuukuningatar sanoi, ääni täynnä ylpeyttä. Hän nosti avaimen taivaalle, ja äkkiä tähdet ylle räjähtivät kirkkaaseen valoon, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi kuin koskaan ennen. Metsä kimmelsi, keijut lauloivat, ja ilma oli täynnä taikaa.

"Kiitos, Mia," Kuukuningatar sanoi. "Rohkeutesi ja ystävällisyytesi ansiosta yön taika on palautettu."

Mia hymyili, tuntien sydämessään lämpöä. "Olen iloinen, että pystyin auttamaan."

Kuukuningatar kosketti Mian otsaa hellästi sauvallaan. "Nyt on aika sinun palata kotiin ja levätä. Mutta muista, kuunvalo seuraa sinua aina."

Silmänräpäyksessä Mia huomasi olevansa takaisin sängyssään, Kuunvalon riipus yhä hohtaen pehmeästi hänen kaulassaan. Hän katsoi ikkunastaan kirkkaisiin, tuikkiviin tähtiin ja hymyili. Kun hän vaipui uneen, hän uneksi hohtavista keijuista, ystävällisestä kuningattaresta ja taianomaisesta seikkailusta, jota hän ei koskaan unohtaisi.

Loppu.