Olipa kerran pieni merenrantakylä, jota ympäröivät kimaltelevat siniset vedet ja kultaiset hiekat. Siellä eli poika nimeltä Leo. Leo oli kuusivuotias ja rakasti seikkailuja yli kaiken. Hänellä oli kiharat ruskeat hiukset, suuret hasselpähkinänväriset silmät ja ilkikurinen hymy, joka aina vihjaisi, että hänellä oli jotakin jännittävää mielessään. Hänen lempipaikkansa tutkia oli vanha majakka kylän laidalla. Se oli ollut tyhjillään vuosikausia, ja kyläläiset kertoivat usein tarinoita sen olevan kummitusten asuttama. Mutta Leo ei pelännyt, hän piti ajatuksesta, että majakka saattoi sisältää salaisuuksia odottamassa löytymistään.
Eräänä aurinkoisena iltapäivänä Leo päätti vierailla majakassa jälleen. Hän pakattiin pieneen reppuunsa hieman välipalaa, taskulampun ja suosikkisuurennuslasinsa, varmuuden vuoksi, jos hän tarvitsisi tutkia jotakin tarkemmin. "Aion löytää tänään jotakin upeaa!" hän julisti koiralleen, Maxille. Max oli leikkisä kultainennoutaja, joka seurasi Leoa joka paikkaan. Sen heiluvat häntä ja iloinen haukahdus näyttivät olevan yhtä mieltä Leon suunnitelman kanssa.
Kun he saapuivat majakalle, tuuli puhalsi lempeästi ja lokit huutelivat lentäessään meren yllä. Leo ja Max kiipesivät majakan narisevia spiraalirappusia ylös, heidän askeleensa kaikuivat tyhjillään olevassa tilassa. Huipulla Leo huomasi jotakin, mitä hän ei ollut ennen nähnyt. Vanhan puuarkun takana oli löysä tiili seinässä. Uteliaana hän nykäisi tiilestä, ja hämmästyksekseen se liukui ulos helposti.
Seinässä olevasta pienestä aukosta Leo löysi rullatun pergamenttipaperin, joka oli sidottu punaisella nauhalla. Hänen sydämensä hypähti innosta, kun hän varovasti avasi sen. Se oli kartta, mutta ei vain mikä tahansa kartta. Se oli vanha ja yksityiskohtainen, outoine merkintöineen sekä iso punainen "X" keskellä paikkaa, joka oli merkitty "Loheenlahde".
"Max, luulen, että löysimme juuri aarrearkun kartan!" Leo huudahti. Max haukkui innokkaasti, kuin ymmärtäen.
Kartassa oli sarja vihjeitä kirjoitettuna kauniilla, vanhanaikaisella käsialalla. Ensimmäinen vihje kuului "Aloita siitä, missä aallot suutelevat kiviä, ja seuraa tuulen polkua."
Leon silmät säihkysivät innosta. "Meidän täytyy mennä rannalle!" hän sanoi, ottaen kartan ja johdattaen Maxin majakan rappusia alas.
Kun he saapuivat rannalle, Leo katseli ympärilleen etsiessään kiviä, joita aallot voisivat suudella. Pian hän huomasi suuren kivenryhmän vedenrajassa, jossa aallot löivät lempeästi. "Tämä täytyy olla se paikka," hän sanoi, kävellen lähemmäs. Ja tosiaan, yhteen kiveen oli kaiverrettu pieni nuoli, joka osoitti hiekkaiseen polkuun, joka johti viereiseen metsään.
"Seuraa tuulen polkua," Leo luki uudelleen. Tuulenhenkäys näytti ohjaavan heitä, kun he astuivat metsään, lehtien havistessa pehmeästi heidän yllään. Leo ja Max kävelivät tuntikausia, seuraten nuolia, jotka oli ovelasti piilotettu puihin, kiviin ja jopa sieniin. Metsä oli täynnä ihmeitä, kirkkaanväriset linnut visersivät iloisesti ja oravat juoksentelivat leikkisästi puiden välissä. Leo tunsi olevansa oikea seikkailija.
Lopulta he saapuivat avaralle paikalle, jossa suuri tammi seisoi keskellä. Yhden sen oksan varassa roikkui pieni puuruuvi, jossa luki "Löydä avain, katso alle minun." Leo meni polvilleen ja alkoi kaivaa puun juuresta käsillään. Max auttoi innokkaasti kaivamalla maata. Ei kulunut kauaakaan, kun he löysivät pienen metallilaatikon.
Leo avasi laatikon ja löysi sisältä kultaisen avaimen. Se oli kiiltävä ja yksityiskohtainen, pienine tähtien ja aaltojen kaiverruksineen. "Tämä avain on varmasti aarteelle!" Leo sanoi, pitäen sitä auringonvalossa. "Mutta minne meidän pitäisi mennä seuraavaksi?"
Hän tarkisti kartan uudelleen ja huomasi, että seuraava vihje oli kirjoitettu pergamentin taakse "Ylitä silta, jossa joki laulaa, ja löydät mitä matka tuo."
Leo muisti puusillan, jonka olivat ohittaneet aikaisemmin metsässä. "Tule, Max! Mennään!" hän sanoi, juosten takaisin siltaa kohti. Kun he saapuivat sinne, Leo pysähtyi kuuntelemaan. Alapuolella virtaava joki kuohui ja pulppusi, lähes kuin se laulaisi iloista sävelmää.
Kun he ylittivät sillan, Leo huomasi puun kaiteessa pienen kaiverruksen. Siinä oli toinen nuoli, joka osoitti kohti cliffsejä meren äärellä. "Olemme lähellä, Max! Tunnen sen!" hän sanoi.
He kiirehtivät cliffseille, missä he löysivät kapean polun, joka kiemurteli alas piilotettuun lahteen. Aaltojen iskujen kivettyessä kasvoi ääni kovemmaksi heidän laskeutuessaan. Kun he vihdoin saapuivat alas, Leo haukkoi henkeään. Lahti oli henkeäsalpaava. Vesi kimalsi kuin nestemäinen kulta iltapäivän auringon alla, ja hiekka kimmelsi kuin se olisi sekoitettu pieniin timantteihin.
Lahden keskellä oli suuri kivinen ovi, joka oli rakennettu cliffin kylkeen. Ovessa ei ollut kahvaa, vain avainreikä, joka oli tarkalleen sen muotoinen kuin Leon löytämä kultainen avain.
Leo ja Max astuivat varovasti sisään. Tunnelin seinät kimalsivat yliluonnollista valoa, ja ilma oli täynnä heikkoa huminaa, kuin luola itse olisi elossa. Tunnelin päässä he astuivat suureen luolaan. Luolan keskellä oli arkku, jonka pinta oli koristeltu lohikäärmeiden, tähtien ja aaltojen kaiverruksilla.
Leo lähestyi arkkua ja avasi kannen. Sisällä hän löysi pinoittain kultakolikoita, kimaltavia jalokiviä ja rullatun pergamentin. Mutta mikä kiinnitti hänet eniten, oli kaunis kaulakoru, jossa oli hopeinen lohikäärme riipus. Lohikäärmeen silmät olivat pieniä smaragdeja, jotka näyttivät vilkuttelevan hänelle valossa.
Leo otti käteensä pergamentin ja avasi sen. Siinä luki "Sille, joka löytää tämän aarretta, muista Todellinen seikkailu ei ole siitä, mitä löydät, vaan matkasta, jonka teet ja ystävällisyydestä, jota osoitat matkan varrella."
Leo hymyili. Hän ymmärsi, että pergamentti oli oikeassa. Aarre oli uskomaton, mutta todellinen seikkailu oli ollut matka vihjeiden ratkaisemisessa, metsän tutkimisessa ja taian löytämisessä ympäröivässä maailmassa.
Kun Leo ja Max palasivat kylään, he tunsivat itsensä ylpeiksi ja onnellisiksi. Leo päätti jakaa aarteen perheensä ja ystäviensä kanssa, tietäen, että seikkailun jakaminen muiden kanssa tekisi siitä vieläkin erityisemmän.
Sinä iltana, kun aurinko laski meren ylle, maalaten taivaan oranssin ja vaaleanpunaisen väreihin, Leo istui Maxin kanssa majakan luona. Hän piti lohikäärme kaulakorua käsissään ja hymyili. Hän ei malttanut odottaa seuraavaa seikkailuaan, koska hän tiesi, että maailma oli täynnä taikaa, odottamassa niitä, jotka olivat tarpeeksi rohkeita etsimään sitä.
Ja niin Leo ja Max elivät onnellisina, aina valmiina seuraavaan suureen seikkailuunsa.
Loppu.
