Olipa kerran pieni kylä, jota ympäröi tiheä metsä, ja siellä asui poika nimeltä Leo. Hän oli seitsemänvuotias, jolla oli takkuinen ruskea tukka ja kirkkaat siniset silmät, jotka hohtivat uteliaisuudesta. Leo rakasti tutkia ympäröivää maailmaa, ja enemmän kuin mitään muuta, hän rakasti eläimiä. Hän vietti tunteja ulkona, katsellen lintujen lentävän, oravien kiipeävän puissa ja jänisten pomppivan niityillä. Mutta eniten Leo halusi puhua eläimille ja ymmärtää niiden maailmaa.
Eräänä päivänä, kun Leo leikki metsänreunalla, hän kuuli outoa ääntä. Se ei ollut tavallista lintujen viserrystä tai lehtien rapinaa. Se oli pehmeä, kuiskaava ääni, ikään kuin joku olisi kutsunut hänen nimeään.
"Leo... Leo..."
Leo pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Hän ei nähnyt ketään, mutta ääni tuntui tulevan syvyyksistä metsää. Hänen sydämensä hakkasi jännityksestä. Voiko se olla? Voiko niin että eläimet puhuvat hänelle?
Päätettyään selvittää asian, Leo seurasi ääntä metsään. Puiden latvat olivat korkeita ja tiheitä, heittäen viileitä varjoja metsämaahan. Ilma oli täynnä mäntyjen ja tuoreiden lehtien tuoksua. Kun Leo eteni syvemmälle, ääni kasvoi kovemmaksi ja selvemmäksi.
"Leo, tule tänne..."
Polku johti hänet pieneen aukkoon, jossa seisoi suuri, ikivanha tammi keskellä. Sen oksat olivat leveät, ja kuori oli peittynyt sammalta. Puun juurella istui pieni orava, jolla oli pörröinen häntä ja kirkkaat, älykkäät silmät.
Leolle yllätyksenä orava alkoi puhua.
"Hei, Leo," orava sanoi vinkuvalla mutta iloisella äänellä. "Olemme odottaneet sinua."
Leolle levisi suu auki. Puhuva orava? Tässä ei voi olla mitään järkeä!
"Sinä... voit puhua?" Leo änkytti, tuskin uskoen kuulemaansa.
"Tietysti voin puhua!" orava vastasi hymyillen. "Kaikki Suuren Metsän eläimet voivat puhua. Et vain voinut kuulla meitä aiemmin. Mutta nyt Metsän Henget ovat antaneet sinulle lahjan ymmärtää meitä."
Leolle valtasi innostus. "Se on hämmästyttävää! Mutta miksi voin ymmärtää sinua nyt?"
Orava nousi takajaloilleen ja pöyhiä turkkiaan. "On syy, miksi olet täällä, Leo. Metsän eläimet tarvitsevat apuasi. Jotain outoa on tapahtunut Suuressa Metsässä, ja uskomme, että sinä voit korjata sen."
"Suuri Metsä menettää taikansa," orava selitti. "Puut heikkenevät, purot kuivuvat, ja eläimet ovat hämmentyneitä ja eksyksissä. Jos emme palauta taikaa pian, metsä ei enää ole turvallinen ja onnellinen paikka."
Leolle nousi päättäväisyyden tunne. "Autan teitä! Mitä minun pitää tehdä?"
Orava hymyili ja osoitti kaukaista vuorta, joka kohosi metsän ylle. "Sinun täytyy matkustaa Metsän Sydämeen, jossa Suuri Elämän Puuko on. Suuri Puu sisältää koko metsän taian, mutta sen taika on hiipumassa. Sinun täytyy löytää Kulta lehti ja laittaa se takaisin puuhun. Vain silloin taika palautuu."
Leo nyökkäsi, tuntien itsensä sekä innoissaan että hieman hermostuneeksi. "Teen sen! Löydän Kulta lehden ja pelastan metsän."
"Onnea, Leo," orava sanoi. "Älä huoli, et ole yksin. Suuren Metsän eläimet auttavat sinua matkalla."
Seikkailun tunne pulppusi sisällä, Leo lähti matkaan. Kulkiessaan metsän läpi, hän ei voinut olla hämmästelemättä, kuinka erilaiselta kaikki näytti nyt, kun hän pystyi ymmärtämään eläimiä. Linnut visersivät tervetuloa puiden latvoista, ja jänikset vilkuttivat hänelle hypätessään pensaiden läpi.
Hetken kuluttua Leo kohtasi pienen puron. Joukko peuroja seisoi veden äärellä, näyttäen huolestuneilta. Yksi peuroista, lempeä naaras, jolla oli pehmeät ruskeat silmät, astui eteenpäin.
"Hei, nuori matkustaja," naaras sanoi ystävällisesti. "Oletko sinä se, joka aikoo pelastaa Suuren Metsän?"
"Kyllä, olen menossa Metsän Sydämeen etsimään Kulta lehteä," Leo vastasi.
Naaras hymyili. "Ole varovainen, nuori. Matka ei ole helppo, ja eteen tuleva polku voi olla hankala. Mutta ota tämä mukaasi. Se on ystävyyden merkki metsän eläimiltä."
Naaras antoi Leolle pienen, hopeisen acornin. Se kimalsi auringonvalossa, ja Leo tunsi siitä lämpimän energian säteilevän.
Kun hän jatkoi matkaansa, Leo kohtasi lisää eläimiä, jotka tarjosivat apuaan. Viisas vanha pöllö lensi alas oksalta ja antoi hänelle neuvoja turvallisimmasta polusta. Leikkisä ketunryhmä näytti hänelle, kuinka välttää piikkisiä pensaita, jotka voisivat repiä hänen vaatteitaan ja hidastaa häntä. Ja joukko majavia auttoi häntä ylittämään joen rakentamalla tukevan sillan esteistä.
Jokaisella askeleella Leo tunsi itsensä yhä varmemmaksi. Metsän eläimet laskivat hänen varaan ja hän oli päättänyt onnistua.
Viimein, tuntien kuljettuaan, Leo saapui vuoren juurelle, jossa Metsän Sydämen sanottiin olevan. Kiipeäminen oli jyrkkää ja polku kivinen, mutta Leo ei luovuttanut. Hän tiesi, että Suuri Elämän Puu odotti huipulla, ja hän oli päättänyt päästä sinne.
Kiipeäessään korkeammalle, ilma viileni ja puut tulivat korkeammiksi ja majesteettisemmiksi. Vuori oli peittynyt vehreään viidakkoon, ja lintujen laulu täytti ilman. Leo tunsi rauhoittavaa ja ihmeellistä tunnetta lähestyessään huippua.
Viimein Leo saavutti huipun. Siellä, laajan aukon keskellä, seisoi Suuri Elämän Puu. Sen runko oli valtava, ja sen oksat ulottuivat korkealle taivaaseen, mutta jokin oli vialla. Puun lehdet olivat tummat ja kuihtumat, ja valoa, joka ympäröi puuta, oli nyt heikkoa.
Leo lähestyi puuta ja näki pienen, tyhjältä näyttävän paikan sen oksalla. Se oli paikka, johon Kulta lehti oli tarkoitettu.
Mutta missä oli Kulta lehti?
Juuri silloin Leo kuuli pehmeää rapinaa pensaista. Ulos astui viisas vanha kilpikonna, jonka kuori oli sammalen peitossa ja silmät täynnä muinaista viisautta.
"Tervetuloa, Leo," kilpikonna sanoi hitaasti ja syvällä äänellä. "Olen Suuren Puu Vartija. Olet matkustanut pitkälle päästäksesi tähän paikkaan, mutta tehtäväsi ei ole vielä täydellinen."
"Olen täällä etsimässä Kulta lehteä ja palauttamassa metsän taikaa," Leo sanoi.
Kilpikonna nyökkäsi. "Kulta lehti on lähellä, mutta sen löytämiseksi sinun on ratkaistava Metsän Arvoitus. Vain silloin lehti paljastaa itsensä."
Leo otti syvään henkeä, valmiina haasteeseen. "Mikä on arvoitus?"
Kilpikonna hymyili ja puhui arvoituksen hitaasti
"En ole elossa, mutta kasvan
En hengitä, mutta loistan.
Minulla ei ole ääntä, mutta puhun sinulle.
Mikä olen?"
Leo kurtisti kulmiaan, miettiessään kovasti. Hän toisti arvoituksen mielessään "Ei elossa, mutta kasvaa... ei hengitä, mutta loistaa..." Yhtäkkiä vastaus tuli hänelle mieleen.
"Puu!" Leo huudahti. "Vastaus on puu!"
Kilpikonnan silmät loistivat ylpeydestä. "Olet viisas ikäiseksesi, nuori. Olet ratkaissut arvoituksen."
Heti kun kilpikonna puhuu, kirkas valo ilmestyi Suuren Puun oksille. Hitaasti Kulta lehti alkoi materialisoitua, hehkuen lämpimän kultaisena valona.
Leo otti varovasti Kulta lehden. Se tuntui lämpimältä hänen kädessään, ja hän tunsi taian virtaavan sen läpi.
Varovasti Leo laittoi Kulta lehden takaisin oksalle, johon se kuului. Heti kun hän teki niin, kirkas valo räjähti puusta, leviten koko metsään. Lehdet muuttuivat eloisiksi vihreiksi jälleen, ja valoa Suuren Puun ympärillä kasvoi kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Purot alkoivat virrata tuoretta vettä, eläimet lauloivat ilosta, ja koko metsä tuntui heräävän taas taikuuteen.
Leo hymyili, sydän täynnä onnea. Hän oli tehnyt sen! Hän oli palauttanut Suuren Metsän taian.
Kilpikonna kumarsi päätään kiitollisesti. "Kiitos, Leo. Olet pelastanut Suuren Metsän, ja eläimet muistavat ikuisesti rohkeutesi."
Kun Leo palasi alas vuorelta, hänet vastaanottivat kaikki eläimet, joita hän oli tavannut matkallaan. He riemuitsivat ja juhlivat, kiitollisina avustaan kotinsa palauttamisessa.
Kun Leo viimein palasi kylään, aurinko laski, luoden lämpimän kultaisen hohteen puiden yli. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, tietäen, että hän oli tehnyt eron.
Sinä yönä, kun Leo makasi sängyssään, hän ajatteli uskomatonta seikkailua, jonka hän oli juuri kokenut. Hän oli puhunut eläinten kanssa, ratkaissut arvoituksia ja palauttanut metsän taian. Mutta enemmän kuin mitään muuta, hän oli oppinut ystävällisyyden, rohkeuden ja ystävien kanssa työskentelyn tärkeyden.
Ja kun hän vaipui uneen, Leo hymyili, tietäen että Suuri Metsä olisi aina taianomainen paikka, täynnä ihmeitä ja seikkailuja, jotka odottavat löytämistä.
Loppu.
