Kauan sitten, pienessä kylässä, joka sijaitsi lainehtivien kukkuloiden ja kimaltelevan järven välissä, eli pieni tyttö nimeltä Stella. Stella oli kuusi vuotta vanha ja hänellä oli eläväisin mielikuvitus, mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Hän rakasti kuunnella iltasatuja ja haaveili usein taianomaisista seikkailuista. Päivän paras hetki oli, kun hänen äitinsä peitteli hänet, suukotti häntä hyvää yötä ja kuiskasi "Makeita unia, pienen tähteni."
Stellan huone oli koristeltu hohtavilla tähdillä katossa, pehmeällä kuu muotoisella lampulla yöpöydällä ja lempipehmo karhullaan, herra Halauksella, aina hänen vieressään. Joka yö hän mietti taivaan tähtiä. "Väsyvätkö ne koskaan?" hän kysyi äidiltään eräänä iltana. Äiti hymyili ja sanoi "Tähdet loistavat valaistakseen uniamme. Ne eivät oikeastaan lepää, mutta ehkä, vain ehkä, saatat löytää sen jonain päivänä."
Sinä yönä Stella ei voinut nukkua. Ikkunan ulkopuolella tähdet näyttivät tuikkivan tavallista kirkkaammin, ikään kuin ne kutsuisivat häntä. Hän halasi herra Halauksensa tiukasti ja kuiskasi "Toivon, että voisin puhua tähtien kanssa. Kertoisin heille, kuinka kiitollinen olen heidän valostaan."
Ikään kuin taianomaisesti, pehmeä hohtava valo täytti hänen huoneensa. Stella istui ylös, silmät suurina ihmetyksestä. Hänen edessään seisoi pieni olento, tähti, mutta ei mikä tahansa tähti. Se oli elävä, kimalteleva tähti, jolla oli pienet kädet, jalat ja hohtava hymy. "Tervehdys, Stella," tähti sanoi lempeällä äänellä. "Nimeni on Lumina. Kuulin toiveesi."
Stella haukkoi henkeään. "Voitko puhua? Oletko todella tähti?"
Lumina nauroi, hänen valonsa välkkyi kuin kynttilä. "Kyllä, olen tähti, ja tarvitsen apuasi. Tiedätkö, me tähdet tunnemme itsellemme hyvin uneliaiksi tänä yönä emmekä voi loistaa niin kirkkaasti kuin pitäisi. Jos emme loista, kaikkien lasten unet ympäri maailmaa saattavat haalistua."
Stellan sydän hypähti. "Se kuulostaa kauhealta! Mutta miten voin auttaa?"
Stella katsoi herra Halauksensa, joka näytti nyökkäävän hyväksyvästi. "Hyvä on, teen sen! Lähdetään etsimään Unipölyä."
Lumina hymyili kirkkaasti ja ulottui hohtavalla kädellään. "Pidä kiinni minusta, ja matkustamme yhdessä Taivaisiin."
Stella otti Luminan kädestä kiinni, ja sekunnissa he olivat leijumassa yön taivaalla. Kylä alhaalla pieneni pienemmäksi, kunnes se näytti pieneltä valoklusterilta. Yllä olevat tähdet näyttivät niin läheisiltä, että Stella ajatteli voivansa ulottaa kätensä ja koskea niihin. Ilma oli viileää ja tuoksui heikosti laventelilta, kuin yö itsessään olisi rauhoittanut häntä.
Pian he saapuivat Unelmien Taivaisiin, taianomaiseen valtakuntaan, joka oli täynnä leijuvia saaria, jotka olivat tehty pilvistä. Jokainen saari kimalsi pehmeissä pastelliväreissä vaaleanpunaisessa, sinisessä ja kultaisessa. Siellä asuvat tähdet välkkyivät heikosti, niiden valo himmeämpänä kuin tavallisesti. Ne heiluttivat heikosti Stellan ja Luminan ohi kulkiessaan.
Ensimmäinen saari, johon he laskeutuivat, oli nimeltään Laulusaari. Ilma oli täynnä pehmeitä melodioita, kuin sata musiikkilaatikkoa soisi samanaikaisesti. Saaren keskellä seisoi puu, jonka lehdet olivat hopeisia, ja sen oksilta roikkui pieniä, hohtavia Unipölypusseja.
Stella ajatteli hetken. Hän muisti lullabyn, jota äiti aina lauloi hänelle ennen nukkumaanmenoa. Hän sulki silmänsä ja alkoi laulaa pehmeästi
Ylhäällä maailman ylle,
kuin timantti taivaalla."
Kun hän lauloi, puun hopealehdet alkoivat hohtaa, ja yksi hohtavista pusseista leijui alas käsiinsä. "Teit sen!" Lumina riemuitsi. Stella hymyili, tuntien ylpeyttä itsestään.
He jättivät Laulusaaren ja matkustivat toiselle saarelle, nimeltään Unelmien Saari. Tämä saari oli täynnä leijuvia kuplia, joista jokaisessa oli pieni, värikkäinen kohtaus lapsi ratsastamassa yksisarvisella, toinen lentämässä perhosten kanssa, ja kolmas tutkimassa makeisia täynnä olevaa metsää.
Stella katsoi kaikkia kuplia ja näki yhden, joka sai sydämensä sulahtamaan. Sisällä oli unelma pienestä tytöstä leikkimässä perheensä kanssa aurinkoisessa niityssä, nauraen ja onnellisena. Stella kosketti kuplaa hellästi ja sanoi "Lupaan suojella tätä unelmaa, jotta se ei koskaan haalistu."
Kupla hohti kirkkaasti, ja toinen Unipölypussi ilmestyi hänen käsiinsä. Lumina säihkyi ilosta. "Olet upea, Stella!"
Vihdoin he saapuivat kolmanteen saareen, Varjojen Saareen. Tämä saari oli tummempi ja hiljaisempi kuin muut, ja Stella tunsi itsensä hieman hermostuneeksi. "Miksi täällä on niin pimeää?" hän kysyi.
Stella otti syvän hengityksen ja astui eteenpäin. Äkkiä varjoisa hahmo ilmestyi, pitkä ja uhkaava. Se ei ollut pelottava kuin monsteri, mutta se muistutti Stelliä niistä kerroista, jolloin hän tunsi itsensä yksinäiseksi tai epävarmaksi. Hän tunsi kyyneltyvän kurkussaan, mutta muisti äitinsä sanat "Et ole koskaan todella yksin sydämesi rakkaus ohjaa sinua aina."
Varjoisa hahmo hajosi pehmeäksi sumuksi, ja viimeinen Unipölypussi ilmestyi hänen käsiinsä. Lumina taputti pieniä käsiään. "Teit sen, Stella! Olet kerännyt kaikki Unipölyt!"
He palasivat Taivojen keskelle, jossa muut tähdet kerääntyivät heidän ympärilleen. Lumina otti Unipölypussit ja ripotteli niitä taivaalle. Tähdet kirkastuivat heti, niiden valo kimaltelee kuin timantit. Tähdet riemuitsivat ja tuikkivat yhdessä, luoden kauniin symfonian valosta ja äänestä.
Stella tunsi sydämensä paisuvan onnesta. "Olen niin iloinen, että pystyin auttamaan."
Lumina kosketti Stellan kättä ja sanoi "On aika sinun palata nyt. Mutta muista, tähdet valvovat aina sinua, ja olet aina sankari Taivoissa."
Silmänräpäyksessä Stella oli takaisin sängyssään, kuuvalon virratessa ikkunastaan. Hän katsoi herra Halauksensa ja hymyili. "Mikä seikkailu meillä oli," hän kuiskasi. Hohtavat tähdet hänen katossaan näyttivät tuikkivan kirkkaammin kuin koskaan, kuin kiittäen häntä.
Kun Stella sulki silmänsä, hän tunsi sydämessään lämpimän, taianomaisen tunteen. Hän vaipui uneen, uneksien leijuvista saarista, kimaltelevista tähdistä ja taianomaisesta yöstä, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Loppu.
