Olipa kerran pieni kylä, joka oli ympäröity rehevillä vihreillä kukkuloilla ja kimmeltävillä joilla, ja siellä asui utelias kuusivuotias tyttö nimeltä Lila. Lilalla oli suuret ruskeat silmät, jotka olivat aina täynnä ihmetystä, ja pitkät mustat hiukset, joita hänen äitinsä letitti joka aamu. Kun muut lapset kylässä rakastivat leikkiä, Lila rakasti tutkia. Hän vietti päivänsä vaeltelemalla pelloilla, kiipeilemällä puihin ja kuvitellen itsensä rohkeille seikkailuille.
Eräänä aurinkoisena iltapäivänä Lila leikki metsäreunan läheisyydessä, kun hän näki jotain kimaltelevan ruohoissa. Se näytti vangitsevan auringonvaloa. Uteliaana hän kumartui alas ja löysi pienen kultaisen avaimen. Se oli erilainen kuin mikään avain, jonka hän oli aiemmin nähnyt. Se oli herkkä mutta vahva, ja sen pinnalla oli pieniä, monimutkaisia tähtien ja kiehkuroiden kaiverruksia.
Lila piti avainta kädessään, miettien mihin se kuului ja mitä se voisi avata. Juuri kun hän oli lähdössä kotiin näyttämään sitä äidilleen, hän huomasi jotain vieläkin kummallisempaa. Metssä ilmestyi kultainen polku, joka hehkui hieman puiden välissä. Sitä ei ollut aiemmin ollut.
"Minne luulet sen vievän?" hän kuiskasi itselleen, sydän pamppaillen innostuksesta. Voimakkaan avaimen ja salaperäisen polun houkutuksesta Lila päätti seurata sitä.
Astuttuaan metsään ympärillä oleva ilma vaikutti muuttuvan. Se oli viileämpää ja täynnä kukkien makeaa tuoksua. Puiden oksat olivat korkeita ja majesteettisia, ja niiden lehdet kuiskivat pehmeästi tuulen puhaltaessa läpi. Hän tunsi kuin koko metsä olisi elossa ja odottaisi häntä.
Kuljettuaan hetken, Lila tuli pienen kivisillan kohdalle, joka kaartui pulppuavan puron yli. Sillan keskellä istui pieni orava kirkkailla ja uteliailla silmillä. Orava kallisti päätään katsoessaan Lilaa ja puhui sitten. "Hei, pieni tutkija. Sinulla on kultainen avain, eikö niin?"
Lila pysähtyi. "Sinä… voit puhua?" hän änkytti.
Orava nauroi. "Tietenkin voin! Tämä on lumottu metsä. Täällä kaikki on hieman taianomaista. Nimeni on Theo ja olen tämän sillan vartija."
Lila nosti avaimen. "Löysin tämän ruohoista. Tiedätkö, mihin se kuuluu?"
Theo nyökkäsi. "Ah, se ei ole tavallinen avain. Se on kultainen avain, ja se avaa salaisuuksien oven syvällä metsässä. Salaisuuksien ovi suojaa metsä sydäntä, taianomaista kultaa orbia, joka pitää metsän elävänä ja kukoistavana. Mutta varo, matka ovelle ei ole helppo. Vain joku, joka on ystävällinen, rohkea ja älykäs, voi onnistua."
Lilan sydän paisui päättäväisyydestä. "Teen sen. Haluan auttaa."
Theo hymyili. "Arvasin, että sanoisit niin. Seuraa polkua, ja tulet kohtaamaan kolme haastetta. Voita ne, ja pääset salaisuuksien ovelle. Näemme taas, kun matkasi on ohi."
Lila kiitti Theota ja ylitti sillan, innostus kasvaen joka askeleella.
Ensimmäinen haaste tuli nopeammin kuin hän odotti. Hehkuva polku johti hänet laajaan, kimmeltävään jokisuuhun, jossa ei ollut mitään tietä yli. Vesi oli kirkasta ja kaunista, mutta virtaus oli liian voimakas uida. Kun Lila katsoi ympärilleen, hän huomasi perheellisen ankkoja joen rannalla.
"Anteeksi," hän sanoi hiljaa, kumartuen alas. "Voisitko auttaa minua ylittämään joen?"
Isompi ankka astui eteenpäin, sen sulat hehkuen auringonvalossa. "Miksi meidän pitäisi auttaa sinua, pikkuinen?" se kysyi.
Lila mietti hetkisen ennen vastaustaan. "Koska yritän pelastaa metsää. Kultainen avain tarvitsee avatakseen salaisuuksien oven suojellakseen metsän sydäntä. Ilman sitä metsä saattaa kuihtua."
Ankat kokoontuivat yhteen, nakuttaen pehmeästi toisilleen. Lopulta isoin nyökkäsi. "Kiipeä selkäämme. Me hoidamme sinut yli."
Lila hymyili kiitollisena. "Kiitos tuhannesti!"
Hän kiipesi varovasti yhden ankan selkään, pitäen kultaisen avaimen tiukasti kädessään. Ankat uivat sulavasti joen yli, ja ennen kuin hän huomasi, hän oli turvallisesti toisella puolella.
"Onnea matkallesi," ankat sanoivat, kun ne uivat pois.
Toinen haaste tuli, kun Lila jatkoi matkaansa metsän läpi. Hän saapui tiheään pensaikkoon, joka esti kulun. Piikit olivat teräviä ja takertuneita, eikä ympäriltä ollut mitään tietä.
"Mitä nyt teen?" hän mietti ääneen.
Juuri silloin sinisorsa lensi alas puista ja laskeutui läheiselle oksalle. "Näytät olevan avun tarpeessa," lintu visersi.
"Kyllä," Lila sanoi. "Minun täytyy päästä ohi näistä piikeistä jatkaakseni matkaani. Voisitko auttaa minua?"
Sinisorsa kallisti päätään. "Miksi minun pitäisi auttaa sinua?"
"Koska yritän suojella metsän sydäntä," Lila selitti. "Metsä tarvitsee taikuuttaan pysyäkseen elävänä, ja minun täytyy päästä salaisuuksien ovelle pelastamaan se."
Sinisorsa näytti pohtivan tätä, sitten nyökkäsi. "Pidä kiinni."
Lintu lensi ilmaan ja lauloi melodiaa. Hetken kuluttua ilmestyivät pienemmät linnut, jokainen kantamassa oksaa tai lehteä. Yhdessä ne työskentelivät raivatakseen tietä piikkien läpi.
"Kiitos!" Lila huusi kiirehtiessään pitkin juuri raivatulle polulle.
Viimeinen haaste tuli, kun Lila saapui pimeälle, sumuiselle alueelle metsässä. Puiden varjot olivat korkeita ja kiemuraisia, niiden varjot ulottuivat maahan kuin pitkät sormet. Aukiolla seisoi suuri kivinen susi, jolla oli hohtavat silmät. Lila epäröi, puristaen kultaisen avaimen tiukasti kädessään.
"Olen Lila," hän sanoi, yrittäen pitää äänen rauhallisena. "Minulla on kultainen avain, ja minun täytyy päästä salaisuuksien ovelle."
Suden silmät kapenivat. "Päästäksesi läpi, sinun on vastattava arvoitukseeni. Jos epäonnistut, et voi jatkaa."
Lila otti syvän hengenvedon. "Okei, yritän."
Susi aloitti. "Minulla ei ole siipiä, mutta voin lentää. Minulla ei ole silmiä, mutta voin itkeä. Mikä minä olen?"
Lila rypisti kulmiaan, miettiessään kovasti. Hän toisti arvoituksen mielessään ei siipiä mutta voi lentää, ei silmiä mutta voi itkeä. Sitten se tuli hänelle mieleen. "Olet pilvi!"
Suden silmät laajenivat yllätyksestä. "Se on oikein. Voit eteenpäin."
Helpottuneena Lila kiitti sutta ja kiirehti eteenpäin. Hehkuva polku johti hänet aukiolle, jossa seisoi valtava kultainen ovi, sen pinta oli peitetty monimutkaisilla kaiverruksilla puista ja eläimistä. Oven keskellä oli avainreikä, joka sopi täydellisesti kultaisen avaimen kanssa.
Hän laittoi avaimen lukkoon ja käänsi sen. Ovi narisi auki, paljastaen kauniin kammion puun sisällä. Kammion keskellä leijui metsän sydän, hohtava kultainen orbi, joka pulsoi lempeästi valoa.
Kun Lila astui lähemmäs, orbi loisti kirkkaammin, täyttäen kammion lämpimällä ja valoisalla. Koko metsä näytti huokaavan helpotuksesta.
Lila hymyili, sydän täynnä ylpeyttä. "En olisi voinut tehdä sitä ilman kaikkien apua."
Theo nyökkäsi. "Se on metsän taikuutta. Me kaikki autamme toisiamme."
Kultainen avain leijui Lilan kädestä ja palasi paikoilleen metsän sydämen viereen. Ovi sulkeutui, ja metsä hänen ympärillään kimalsi uudestisyntyvällä elämällä.
Kun Lila palasi kotiin, matkan varrella tapaamansa eläimet vilkuttivat hyvästiksi, ja metsä näytti loistavan kiitollisuudesta. Kun hän viimein saavutti metsän reunan, hän kääntyi taaksepäin ja hymyili. Hän tiesi, ettei hän koskaan unohtaisi tätä taianomaista seikkailua.
Tuosta päivästä eteenpäin Lila jatkoi maailman tutkimista uteliaalla sydämellä, aina valmiina seuraavaan suureen seikkailuunsa.
Loppu.
