Olipa kerran kaukaisessa maassa taianomainen valtakunta nimeltä Everbright. Valtakunta oli erilainen kuin mikään muu, sillä se hehkui pehmeää, kultahohteista valoa, joka näytti tulevan itse ilmasta. Sen joet kimmelsivät kuin nestemäiset timantit, sen kukat hohtivat väreissä, joita ei ollut nähty missään muualla, ja sen ihmiset olivat aina ystävällisiä ja iloisia. Mutta Everbrightin todellinen taika tuli yhdestä, loistavasta tähdestä, joka roikkui yötaivaalla. Tätä tähteä kutsuttiin Everbrightin sydämeksi, ja se loisti niin kirkkaasti, että se valaisti valtakuntaa jopa pimeimpinä öinä. Legendan mukaan niin kauan kuin Everbrightin sydän loisti ylhäällä, valtakunta olisi turvassa, onnellinen ja täynnä taikaa.
Valtakunnan reunalla sijaitsevassa viihtyisässä pienessä talossa asui utelias ja hyvä sydäminen tyttö nimeltä Lila. Lila oli kahdeksanvuotias, hänellä oli kihara musta hius ja isot, kimmeltävät pähkinänruskeat silmät. Hän rakasti kuunnella isoäitinsä tarinoita Everbrightin sydämestä. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa hän katsoi ikkunastaan loistavaa tähteä taivaalla. Se sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi, ikään kuin se olisi vartioinut häntä.
Mutta eräänä kohtalokkaana yönä, kun Lila tuijotti tähteä, tapahtui jotain outoa. Taivas tummeni, ja tummui, kunnes Everbrightin sydän alkoi vilkkua. Sitten, yhtäkkiä, sen valo sammui kokonaan, ja taivas muuttui mustaksi.
Tähteni on poissa! Lila kuiskasi itsekseen, sydän pamppaillen. Hän juoksi isoäitinsä luo, joka istui takan ääressä neulomassa.
Oi, isoäiti! Everbrightin sydän! Se on poissa! Mitä se tarkoittaa? Lila huusi.
Isoäidin kasvojen ilme muuttui vakavaksi, ja hän laski neuleensa. Lila, hän sanoi lempeästi, tämä on vakava asia. Everbrightin sydän on se, mikä pitää valtakuntamme turvassa ja taianomaisena. Jos se on poissa, niin Everbrightin taika alkaa vähitellen häipyä.
Mutta minne se meni? Lila kysyi, uteliaisuus voittaen pelon.
Isoäiti huokaisi. Muinaiset tarinat sanovat, että jos Everbrightin sydän joskus katoaa, joku rohkea ja hyvä sydäminen löytää sen ja palauttaa sen taivaalle. Ehkä se joku olet sinä, rakas.
Lilan silmät laajenivat. Minä? Mutta miten?
Sinulla on puhdas sydän, Lila. Seuraa vaistojasi. Ne ohjaavat sinua.
Päätettyään pelastaa valtakuntansa, Lila pakkasi pieneen reppuun muutamia välttämättömyyksiä leivän, vesipullon, isoäitinsä lämpimän huivin ja pienen lyhdyn valaistakseen tietään. Tuon tähden takaisin! hän lupasi halaamalla isoäitiään hyvästiksi.
Kun hän astui pimeään maailmaan, hän tunsi pienen pelon nipistyksen, mutta muistutti nopeasti itseään tehtävästään. Ensimmäinen paikka, johon hän päätti etsiä, oli Lumottu Metsä, joka rajasi Everbrightia. Metsä oli tunnettu taikasta ja mysteeristä.
Kun Lila käveli sen korkeiden puiden alla, hän kuuli rustletta. Hämmästyneenä hän pysähtyi. Kuka siellä on? hän huusi.
Pensailta ilmestyi pieni olento, joka oli erilainen kuin mikään, mitä Lila oli koskaan nähnyt. Se oli kettu, mutta sen turkki hehkui himmeästi, ikään kuin se olisi kudottu tähtivalosta. Sen kirkkaat siniset silmät kimmelsivät älykkyyttä.
Hei, nuori &ndash sanoi kettu, kumartaen hieman. Olen Astra, metsän vartija. Mikä tuo sinut tänne tällaisena pimeänä yönä?
Lila, yhä hämmästyneenä siitä, että kettu pystyi puhumaan, selitti nopeasti, mitä Everbrightin sydämelle oli tapahtunut. Astra kuunteli tarkkaavasti nyökyttäen hänen puhuessaan.
Ymmärrän, Astra sanoi. Tähden on varastanut Varjokuningas, pimeyden olento, joka haluaa sammuttaa kaiken valon. Hän on vienyt sen linnaansa Huuruvuorten ylle. Matka tulee olemaan vaarallinen, mutta jos olet rohkea, minä ohjaan sinua.
Lila epäröi vain hetkisen, ennen kuin nyökkäsi päättäväisesti. Kiitos, Astra. Haluan auttaa valtakuntaani, ei matter kuinka vaikeaa se on.
Niinpä he lähtivät yhdessä, Astra johdattamalla tietä loistavalla turkistaan. Ensimmäinen haaste tuli nopeasti. Ennen kuin he pystyivät lähtemään metsistä, he kohtasivat leveän joen. Virta oli voimakas, eikä siltaa tai venettä ollut näkyvissä.
Miten me ylitetään tämä? Lila kysyi, kulmat kurtussa.
Astra käänsi päätään mietteliäänä. Joki päästää meidät ohi, jos ratkaisemme sen arvoituksen, hän sanoi ja osoitti suurta kiveä, jossa hohtavat kirjaimet ilmestyivät
Puhun ilman suutani ja kuulen ilman korvia. Minulla ei ole kehoa, mutta herään eloon tuulen mukana. Mikä minä olen?
Lila mietti kovasti, napauttaen leukaansa. Sitten hän hymyili. Kaiku! hän huudahti.
Kun hän puhui vastauksen, joki rauhoittui ja muodosti kiviä, jotka hohtivat kuunvalossa. Lila ja Astra ylittivät turvallisesti, ja joki kuiskasi, Onnea, nuoret seikkailijat.
Seuraava haaste tuli heidän kiipeillessään kivisille rinteille, jotka johtivat Huuruvuorille. Ilma kylmeni, ja polku muuttui jyrkemmäksi. Kun he käänsivät kulman, he näkivät valtavan kiven esteen tiellään.
Emme voi liikuttaa tätä omin voimin, Lila sanoi, tuntien itsensä masentuneeksi.
Mutta meidän ei tarvitse, Astra sanoi hymyillen. Hän kutsui tuulta, ja hetken kuluttua suuri kotka, jolla oli kultaisia sulkia, syöksyi alas taivaalta.
Olen Zephyr, kotka sanoi voimakkaalla äänellä. Miksi kiipeät näille vuorille, nuori?
Lila selitti heidän tehtävänsä. Zephyr oli vaikuttunut hänen rohkeudestaan, ja suurella siiveniskuilla hän nosti kiven heidän tieltään.
Kiitos, Zephyr! Lila huusi, kun kotka kohosi taivaalle.
Viimein he saapuivat Varjokuninkaan linnaan. Se oli tumma, uhkaava rakennus mustasta kivestä, ja se tuntui humisevan uhkaavaa energiaa. Lilasta tuntui kylmä väreily selkäytimessään, mutta hän seisoi korkeana.
Linssin sisällä he löysivät Everbrightin sydämen lukittuna lasikotelossa valtakunnan keskellä. Varjokuningas istui korkealla, tummalla valtaistuimellaan, hänen silmänsä hohtivat punaisina.
Niin, hän sanoi syvällä, kaikuvalla äänellä, pieni tyttö ja kettu luulevat, että he voivat pysäyttää minut?
En pelkää sinua, Lila sanoi, vaikka hänen äänensä hieman vapisi. Tätä tähteä ei kuulu sinulle. Se kuuluu taivaalle, missä sen voi loistaa kaikille.
Varjokuningas nauroi. Jos haluat tähden, sinun täytyy todistaa arvosi. Vastaa kysymykseeni Mikä on vahvempaa kuin pimeys mutta pehmeämpää kuin valo?
Lila mietti hänen isoäitinsä osoittamaa ystävällisyyttä, Astran tarjoamaa ystävyyttä sekä Zephyrin ja joen apua. Sitten hän vastasi, Toivo. Toivo on vahvempaa kuin pimeys.
Varjokuningas jähmettyi, ja hänen punaiset silmänsä himmenivät. Olet oikeassa, hän sanoi, äänensä ollessa nyt pehmeämpi. Yritin ottaa tähden, koska luulin sen tuovan minulle valtaa. Mutta nyt näen, että todellinen voima tulee siitä, että tuo valoa muille.
Hän vapautti Everbrightin sydämen sen lasivankilasta ja ojensi sen Lilalle. Niin pian kuin Lila kosketti sitä, se alkoi taas loistaa ja täytti huoneen kultaisella valolla. Varjokuningas hymyili surullisesti ennen kuin häipyi pimeyteen.
Kun Lila palasi Everbrightiin, sydän tähden mukanaan, hän kiipesi korkeimmalle kukkulalle ja vapautti sen taivaalle. Se ampaisi ylös, ja siitä tuli jälleen loistava majakka. Valtakunta palautui, ja sen taika palasi.
Everbrightin ihmiset juhlivat Lilan nimeä, ja Astrasta tuli hänen elinikäinen ystävänsä. Lila oli oppinut, että rohkeus, ystävällisyys ja toivo voivat valaista jopa pimeimmät polut, ja hän kantoi tätä oppia sydämessään ikuisesti.
Ja siitä päivästä eteenpäin Everbrightin sydän loisti kirkkaammin kuin koskaan, symbolina valosta, joka on meissä kaikissa.
Loppu.
