Olipa kerran pieni kylä, joka sijaitsi kukkuloiden ja kimaltelevan joen välissä, ja siellä asui utelias ja mielikuvituksellinen tyttö nimeltä Lily. Kymmenvuotiaana Lily oli tunnettu villistä kastanjanruskeasta kihartuvastaan ja kimaltelevista vihreistä silmistään, jotka näyttivät aina etsivän seuraavaa seikkailua. Hän vietti päivät tutkien niittyjä, keräten kivennäisiä joen varrelta ja lukemalla jokaista kirjaa, jonka hän pystyi löytämään kaukaisista paikoista ja taianomaisista olennoista.
Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun hän vaelsi polkua, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, Lily törmäsi vanhaan, kiemuraiseen tammeen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Sen oksat ulottuivat korkealle taivaaseen, ja sen runko oli niin leveä, että useiden ihmisten olisi pitänyt pitää toisiaan käsistä, jotta he voisivat kietoa sen ympärille. Uteliaana hän lähestyi puuta ja huomasi pieneen oveen kaiverretun kuoren, joka oli tuskin näkyvissä köynnöksien alta.
Uteliaisuuttaan voittamatta Lily työnsi oven varovaisesti auki. Hänen hämmästyksekseen puu ei ollut ontto tai täynnä hyönteisiä, vaan hän näki spiraalimaisen portaikon, joka johti alas maan sisään. Pehmeä hohto säihkui alhaalta, ja hän kuuli heikon naurun ja musiikin äänen, joka leijui portaita ylös.
Syvään hengittäen Lily aloitti laskeutumisen. Ilma viileni syvemmälle mentäessä, mutta se ei ollut epämukavaa. Pikemminkin se tuntui virkistävältä, kuin raikas syyskuu. Portaikko päättyi äkisti, ja hän löysi itsensä valtavasta, lumoavasta metsästä, joka oli kuin ei mikään, mitä hän oli tuntenut. Puut olivat korkeita ja majesteettisia, niiden lehdet kimalsivat kullan ja hopeansävyissä. Kummalliset mutta kauniit kukat loistivat pehmeästi aluskasvillisuudessa, ja pienet valot vilisivät oksien ylle.
"Hei?" Lily kutsui varovasti.
Melkein heti pieni olento ilmestyi suuren sienen takaa, joka oli lähes yhtä korkea kuin Lily itse. Se näytti kanilta, mutta seisoi pystyasennossa kuin ihminen, pukeutui pieneen liiviin ja oli laittanut silmälasit nenänsä päähän.
"Hyvää päivää!" kani sanoi iloisesti. "Sinä olet varmasti uusi täällä."
"Missä minä olen?" Lily kysyi, silmät laajentuen ihmetyksestä.
"No, olet tietenkin Kuiskivan Metsän sydämessä!" vastasi kani. "Nimeni on Thistle. Tervetuloa!"
Lily hymyili varovasti. "Olen Lily. En tarkoittanut häiritä, löysin vain oven vanhassa tammessa."
"Ah, tammiportti! On kulunut aikaa, kun ihminen on vaeltanut läpi. Tule, anna minun näyttää sinulle ympäristöä." Thistle viittasi häntä seuraamaan.
Kävellessään Lily otti vastaan metsän näkymiä ja ääniä. Lehdet suhisevat, kuin kuiskaisivat salaisuuksia. Linnut, joiden höyhenet olivat joka väri, lauloivat melodioita, jotka kietoutuivat kehruuslehtien ääniin. Olennot, joita hän oli vain lukenut, kuten keijut, puhuvat eläimet ja varjoista ja valosta muodostuneet olennot liikkuivat puiden lomassa, kullakin omassa toiminnassaan.
He saapuivat aukealle, jossa joukko nuoria olentoja jotkut ihmismäisiä, toiset fantasiamaailman kokoontui pulputtavan puron ympärille. He nauroivat ja leikkivät, jotkut heittivät kiviä veden yli, toiset jahtasivat kultaisia perhosia.
"Kaikki, tämä on Lily," Thistle ilmoitti. "Hän vierailee meillä ylhäältä tulevasta maailmasta."
Lapset pysähtyivät ja toivottivat hänet lämpimästi tervetulleeksi. Tyttö, jolla oli sateenkaaren sävyiset siivet, lensi hänen ylleen. "Olen Seraphina," hän sanoi kirkkaasti hymyillen. "Tule leikkimään kanssamme!"
Lily tunsi itsensä hieman ujoksi mutta innoissaan. "Olisin iloinen siitä," hän vastasi.
Tunneissa he pelasivat pelejä, joita Lily ei ollut koskaan ennen kokeillut. He kilpailivat nopeiden kettujen selässä loistavien tunneleiden läpi, uivat otterien kanssa kirkasvetisissä lammissa, ja kertoivat tarinoita, jotka heräsivät eläviksi eloisissa illuusioissa heidän silmiensä edessä.
Kun päivä kului, Lily tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten hän pääsisi kotiin. Hän lähestyi Thistleä, joka pureskeli apilaa.
"Thistle, olen ollut niin ihana aikaa, mutta minun pitäisi varmaan palata. Vanhempani huolehtivat."
Thistlen nenä värähti. "Voi rakas, tammiportti sulkeutuu auringonlaskussa. Ja auringonlasku täällä ei ole aivan samanlainen kuin teidän maailmassanne."
"Mitä tarkoitat?" Lily kysyi, sydän alkaen sykkiä nopeammin.
"Syklit täällä ovat... erilaisia. Aika virtaa ainutlaatuisesti Kuiskivassa Metsässä. Mutta älä huoli! Portti avautuu jälleen. Sinun tarvitsee vain odottaa."
"Odottaa? Kuinka kauan?"
"No, se on vaikeaa sanoa," Thistle myönsi. "Mutta sillä välin voit jäädä meille!"
Tunteen sekoitus ahdistusta ja innostusta, Lily päätti tehdä parhaan tilanteestaan. Hän oli aina unelmoinut tällaisista seikkailuista.
Seuraavien päivien aikana tai mitä hän oletti päiviksi Lily alkoi sopeutua elämään Kuiskivassa Metsässä. Hän oppi, että metsä tarjosi kaikkea, mitä he tarvitsivat. Puiden hedelmät olivat herkullisempia kuin mikään, mitä hän oli koskaan maistanut, ja kristallikirkkaat lähteet tarjosivat vettä, joka virkisti hänen henkeään sekä janonsa.
Kuitenkin hän huomasi, että kaikki ei ollut täydellistä. Eräänä aamuna hän heräsi huomatessaan metsän olevan paksun usvan verhoama. Tavanomainen iloinen juttelu oli korvattu hiljaisilla kuiskauksilla, ja olennot tuntuivat olevan levottomia.
"Mitä tapahtuu?" Lily kysyi Seraphinalta.
"Se on Varjoshäilyksiä," Seraphina kuiskasi takaisin. "Ne ovat olentoja, jotka elävät pelosta ja sekasorrosta. Ne aiheuttavat usvan saadakseen kaikki tuntemaan itsensä eksyneiksi."
"Emmekö voi tehdä sille mitään?" Lily kysyi.
"Olemme yrittäneet, mutta ne palaavat aina. Tämän on ollut näin niin kauan kuin kukaan voi muistaa," Seraphina huokaisi.
Päättäen auttaa uusia ystäviään, Lily kutsui kaikki aukealle. "Ehkä jos työskentelemme yhdessä, voimme löytää tavan estää Varjoshäilyksiä levittämästä usvaa."
Thistle pudisti päätään. "Mutta miten? Ne ovat varjoja ne livahtavat lävitsemme ja häipyvät paetakseen."
Lily mietti hetken. "Entäpä, jos sen sijaan, että yritämme taistella niitä vastaan, yritämme ymmärtää niitä?"
Olennoista vaihdettiin epäileviä katseita.
"Luota minuun," Lily vakuutti. "Minun maailmassani joskus kiusaajat tarvitsevat vain jonkun puhumaan kanssaan."
Vastahakoisesti ryhmä suostui. He lähtivät usvaan, kutsuen Varjoshäilyksiä lempeästi. Aluksi ei ollut vastausta. Sitten, heikkoja muotoja alkoi ilmestyä huuruisia hahmoja, joiden silmät hohtivat.
"Miksi levitätte usvaa?" Lily kysyi hiljaa.
Yksi Varjoshäilyksistä liukui eteenpäin. "Me olemme varjoja se on meidän luontoamme hämärtää ja hämmentää," se kuiskasi.
"Mutta miksi?" Lily kysyi. "Onko jotain, mitä haluatte tai tarvitsette?"
Varjoshäilykset kuiskivat keskenään. Lopulta yksi puhui. "Olemme unohtuneita fragmentteja, muistoja ja unelmia, jotka jäävät. Meillä ei ole paikkaa, ei kotia. Usva on ainoa turvamme."
Lily tunsi sydämensä särkevän heidän puolestaan. "Entä jos löytäisimme teille kodin? Paikan, jossa voitte kuulua vahingoittamatta?"
"Voisiko olla sellaista paikkaa?" Varjoshäilyksestä kysyttiin, sen silmät välähtivät toivon kipinän.
Lily kääntyi Thistlen ja muiden puoleen. "Onko metsän osaa, joka on asumaton, mihin he voisivat asettua?"
Thistle mietti. "No, on laakso Hopeahuippujen takana. Se on tyhjää, koska se on aina hämyssä, mikä sopii Varjoshäilyksien luonteeseen."
"Sitten se on täydellinen!" Lily huudahti. "Voimme auttaa teitä pääsemään sinne."
Varjoshäilykset miettivät tarjousta. "Jos autatte meitä, emme enää tarvitse levittää usvaa."
Ja niin, Lily ja hänen ystävänsä ohjasivat Varjoshäilyksitä metsän läpi. Matka ei ollut helppo heidän täytyi navigoida takkuisten viiniköynnösten läpi, ylittää joki siirtyvän kivisen sillan yli ja ratkaista vanhojen metsän vartijoiden esittämiä arvoituksia.
Eräänä hetkenä he saapuivat syvään rotkoon, jossa ei ollut näkyvää ylitystä. Varjoshäilykset leijailivat epävarmoina.
"Miten pääsemme yli?" Seraphina ihmetteli ääneen.
Lily tarkkaili ympäristöä ja huomasi siemeniä leijuvan kevyesti puista, tuulen kuljettamina yli rotkon. Ajatus syttyi.
"Entä jos käyttäisimme siemeniä?" hän ehdotti. "Ehkä ne voivat kantaa meitäkin."
Thistle pudisti päätään. "Olemme liian raskaita siemenille."
"Ei, jos teemme niistä jotain," Lily vastasi. "Autakaa minua keräämään mahdollisimman paljon!"
He keräsivät kasapäin siemeniä ja, käyttäen viiniköynnöksiä ja oksia, Lily alkoi kutoa niistä suuren maton. Muut ymmärsivät ja auttoivat häntä luomaan siitä improvisoidun liidin.
"Kaikki pitäkää kiinni tiukasti!" Lily ohjeisti, kun he kaikki nousivat kyytiin.
Uskon hyppy, he laukaistiin liidintä yli rotkon. Siemenet saivat nostetta, ja he purjehtivat sujuvasti toiselle puolelle, ilonhuutojen ja naurun keskellä.
Vihdoin he saapuivat laaksoon Hopeahuippujen takana. Se oli rauhallinen paikka, joka oli valaistu pysyvällä hämyllä, oranssin ja violetin pehmeiden sävyjen maalatessa taivasta.
"Se on kaunis," kuiskasi yksi Varjoshäilyksistä.
"Tämä voi olla teidän kotinne," Lily sanoi lämpimästi.
Varjoshäilykset kumarsivat kiitollisina. "Olette antaneet meille suuren lahjan. Muistamme ystävällisyytenne."
Kun Varjoshäilykset asettuivat, usva nousi Kuiskivasta Metsästä, ja harmonia palautui. Olennot riemuitsivat, ja Lilylle järjestettiin suuri juhla. Lauluja laulettiin ja tansseja esitettiin kimaltelevien tähtien ja bioluminesoivien lehtien alla.
Kun juhlat alkoivat päättyä, vanha pöllösage lähestyi Lilyä. "Olet tehnyt paljon maailmamme eteen," hän hooti hiljaa. "Mutta aistin, että sydämesi kaipaa omaa kotiasi."
Lily nyökkäsi. "Kaipaan perhettäni. Heidän täytyy olla huolissaan minusta."
Pöllösage koputti miettiessään sauvallaan. "Portti avautuu jälleen aamuhämärässä. Jos haluat palata, sinun on lähdettävä pian."
Vaikka oli surullista hyvästellä, Lily tiesi, että hänen täytyi mennä. Hänen ystävänsä saattivat hänet takaisin portaikon juurelle, joka johti vanhan tammen ylle.
"Näenkö teidät uudestaan?" hän kysyi, kyynelten kootessa silmiinsä.
"Muista," Seraphina sanoi, "Kuiskiva Metsä on aina täällä niiden puolelle, jotka uskovat sen taikaan. Löysit tiesi tänne kerran ehkä löydät sen jälleen."
Thistle antoi hänelle pienen tammenterhon, johon oli kaiverrettu monimutkaisia kuvioita. "Pidä tämä mukanasi. Se muistuttaa sinua meistä ja voi auttaa sinua löytämään tien takaisin joskus."
"Kiitos," Lily kuiskasi, halaten jokaista ystäväänsä.
Hän nousi portaita, ja kun hän astui ulos tammen ovesta, ensimmäiset auringonsäteet purkautuivat horisontin ylle. Hänen maailman tuttu tuoksu täytti hänen aistinsa. Hän kääntyi katsomaan taakseen puuta, mutta ovi oli hävinnyt, jättäen vain karheaa kuorta ja köynnöksiä.
Kiirehtiessään kotiin, hän löysi vanhempansa hermostuneina huolissaan.
"Missä olet ollut?" äiti huudahti, halaten häntä tiukasti.
"Minä... eksyin tutkimaan," Lily vastasi, päättäen pitää Kuiskivan Metsän erityisen salaisuutena nyt.
Päivistä tuli viikkoja, ja Lily mietti usein ystäviään ja uskomattomia seikkailuja, joita he olivat jakaneet. Hän huomasi itsensä olevan itsevarmempi, luovempi ja myötätuntoisempi. Hän alkoi perustaa puutarhaa houkutellakseen perhosia, jakoi tarinoita muiden lasten kanssa ja etsi tapoja auttaa ympärillään olevia, juuri kuten hän oli auttanut Varjoshäilyksiä.
Eräänä iltana, kun hän istui tähtien alla, hän piti Thistlen antamaa kaiverrettua tammenterttua. Se kimalsi pehmeästi hänen kämmenellään.
"Näen sinut uudelleen," hän kuiskasi.
Lempeä tuuli suhisi ylle, ja hetkeksi hän luuli kuulevansa etäisen naurun ja musiikin äänen paikasta, ei niin kaukaa.
Lily hymyili, tietäen, että vaikka Kuiskiva Metsä saattaisi olla piilossa näkyvistä, se ei ollut koskaan kaukana hänen sydämestään.
Loppu
