Olipa kerran, Lumotun Metsän sydämessä, pieni kylä nimeltä Willowbrook. Tämä kylä oli erilainen kuin muut, sillä siellä asui kaikenlaisia olentoja puhuvia eläimiä, ystävällisiä keijuja ja jopa pari outoa lohikäärmettä. Näiden maagisten asukkaiden joukossa oli nuori orava nimeltä Oliver.
Oliver ei ollut mikä tahansa orava hänet tunnettiin Willowbrookissa hänen rajattomasta uteliaisuudestaan ja kyvystään joutua kaikkeen mahdolliseen pulaan. Hänen pörröinen häntänsä ja kirkkaat silmänsä olivat yleinen näky, kun hän hyppi puusta puuhun, aina etsien uusia seikkailuja. Mutta oli yksi asia, jota Oliver toivoi enemmän kuin mitään muuta mahdollisuus todistaa itsensä todelliseksi sankariksi.
Eräänä kirpeänä syyspäivänä, kun kultaiset lehdet tanssivat tuulessa, Oliver heräsi hälinän ääneen. Kylän tori oli vilkas, ja kaikilla tuntui olevan sama asia mielessä Suuri Mähti, legendojen aarre, jonka sanottiin olevan piilotettuna syvälle Kuiskivissa Metsissä. Muinaisten tarinoiden mukaan Suuri Mähti antoi itsensä löytäneelle yhden itsekeskeisen toiveen.
Oliverin sydän sykki innosta. Tämä oli se seikkailu, jota hän oli odottanut! Hän kipitti kylän torille, missä suuri, viisas vanha pöllö nimeltä professori Hoot puhui väkijoukolle.
"Matka Suuren Mähdin löytämiseksi on vaarojen täynnä," professori Hoot varoitti, höyhenensä pörröönnyttäen vakavasti. "Monet ovat yrittäneet, ja monet ovat epäonnistuneet. Se vaatii ei vain rohkeutta, vaan myös todellista sydäntä."
Varoituksista huolimatta Oliverin päättäväisyys vain kasvoi. Hän astui rohkeasti eteenpäin, ääni vakaana "Löydän Suuren Mähdin ja tuon sen takaisin Willowbrookiin."
Yleisö hämmästyi, mutta ennen kuin kukaan ehti estää häntä, pehmeä ääni liittyi keskusteluun. Se oli Lila, lempeä kanin, jolla oli sydän yhtä suuri kuin hänen roikkuvat korvansa. "Tulisin kanssasi, Oliver. Voimme tehdä sen yhdessä."
Oliver hymyili Ilalle. Hän tiesi, että Lilalla oli ystävällisyys ja viisaus, joten heistä tulisi loistava tiimi. Juuri silloin toinen ääni liittyi mukaan. Se kuului Maximus nimiseltä eloisalta ketulta, jolla oli ovelan ilkikurinen ilme. "Laskekaa minut mukaan! En voi päästää teitä kaikessa hauskuudessa, voinko?"
Niinpä kolmikko lähti suurelle seikkailulleen, heiluttaen hyvästit kylälle, kun he suuntasivat tuntemattomaan. Kun he matkasivat syvemmälle Kuiskiviin metsiin, valo himmeni, ja puut kohosivat korkeiksi, niiden oksat kuiskivat metsän salaisuuksia. Mutta Oliver, Lila ja Maximus jatkoivat matkaansa, henki korkealla ja katse kohdistettuna palkintoon.
Ensimmäinen haaste heille tuli, kun he saapuivat Peilivirralle, kimaltavalle vesistöalueelle, joka heijasti taivasta ylle. Joki tunnettiin petollisista virroistaan ja harhoistaan, ja monet matkailijat olivat eksyneet sen illuusioihin.
Maximus, ikuisena ilkikurisena, sai idean. "Miksi emme yritä hypätä noiden kivien yli? Meidän täytyy vain varmistaa, että ne todella ovat olemassa!"
Maximuksen johdolla kolmikko kokeili jokaista kiveä varovaisella tassullaan ennen kuin hyppäsi seuraavaan. He nauraa ja riemuitsivat, kun he etenivät, heijastuksensa tanssien heidän allaan. Se oli tiimityötä, ja heidän ystävyytensä vahvistui jokaisella onnistuneella hypyllä.
Kun he pääsivät yli, he astuivat Kaikuvan Kuiskauksen laaksoon, jossa ilma oli täynnä näkymättömien äänten lempeää huminaa. Tässä he tapasivat pikkuisen nimeltä Flicker, joka ilmestyi pienenä, hohtavana valona, joka liiteli ilmassa.
"Löytääksesi Suuren Mähdin, sinun on ratkaistava arvoitukseni," Flicker ilmoitti, ääni kevyenä kuin tuuli. "Kuuntele tarkasti En ole elossa, mutta kasvan minulla ei ole keuhkoja, mutta tarvitsen ilmaa minulla ei ole suutani, mutta vesi tappaa minut. Mikä minä olen?"
Ystävykset kokoontuivat yhteen, miettimään arvoitusta. Oliver raaputti päätään, kun taas Lila naputti jalkaansa mietteliäänä. Maximus oli se, joka rikkoi hiljaisuuden, silmät loistaen oivalluksesta. "Se on tuli! Vastaus on tuli!"
Flicker pyöri riemusta, levittäen hyväksynnän kipinöitä. "Oikein! Voitte kulkea, mutta muistakaa, matka ei ole vielä ohi."
Kun he jatkoivat, he kohtasivat Varjoluolaston, pimeän ja kiemurtelevan sokkelon, jota vartioi äreä trolli nimeltä Grizzle. "Ette voi kulkea, ellei teitä vaikuta," Grizzle murisi, silmät siristellen epäluuloisesti.
Lila, lempeällä luonteellaan, astui eteenpäin. "Grizzle, haluaisitko kuulla tarinan? Ystävyyden ja rohkeuden tarina voisi piristää mieltäsi."
Grizzle, kiinnostuneena tarjouksesta, nyökkäsi vastahakoisesti. Lila kertoi tarinan rohkeasta pienestä kanista, joka auttoi ystäviään löytämään tiensä kotiin, hänen sanansa kudottua ihmeellisen kudelman, joka pehmensi trollin sydäntä. Tarinan lopussa Grizzle hymyili, harvinainen näky varmasti.
"Hyvä on," hän nauroi, "voitte kulkea. Mutta varokaa, mitä haasteita teitä vielä odottaa."
Viimein, sen jälkeen kun tuntui kuluneen päiviä vaeltaessa, he saapuivat Metsän sydämeen, missä Suuren Mähdin sanottiin olevan. Ilma oli täynnä odotusta, kun he etsivät ylös ja alas, silmät skannaten jokaista kolkkaa ja nurkkaa.
Juuri kun heidän toivonsa alkoi hiipua, Lila huomasi heikon kimmellyksen syksyn lehtien alta. Voittoisana kiljahduksena hän paljasti Suuren Mähdin, sen pinta hohti kultaisessa valossa.
Oliver, Lila ja Maximus tuijottivat aarretta, sydämet täynnä ylpeyttä ja iloa. Mutta kun he valmistautuivat esittämään toiveensa, Oliver muisti professori Hootin sanat sen piti olla itsekeskeinen toive.
Lila nyökkäsi, silmät kimmeltäen hyväksynnästä. "Toivotaan, että metsä on aina täynnä iloa ja harmoniaa, jotta kaikki voivat löytää onnensa."
Maximus hymyili, hänen ilkikurinen luonteensa pehmenneenä päivän seikkailuista. "En olisi voinut sanoa sitä paremmin."
Kun toive oli päätetty, Suuri Mähti kimmelsi kirkkaammin, ja lämmin, lempeä tuuli ympäröi heidät, kuljettaen heidän sydämellistä toivettaan ympäri Lumottua Metsää.
Tehtäväänsä päättäneet Oliver, Lila ja Maximus palasivat Willowbrookiin sankareina. Kyläläiset juhlivat heidän turvallista paluutaan ja uutta harmoniaa, joka täytti ilman. Kolmikkoa ylistettiin kylän rohkeimpana seikkailijana, heidän ystävyytensä loistavana esimerkkinä siitä, mitä voitaisiin saavuttaa rohkeuden ja sinnikkyyden avulla.
Siitä päivästä eteenpäin Oliver, Lila ja Maximus jatkoivat Lumotun Metsän ihmeiden tutkimista, heidän siteensä murtumattomana ja henkensä aina seikkailunhaluisena. Ja aina kun he katselivat puihin, he tiesivät, että Suuren Mähdin taika pitäisi ikuisesti rakastetun kotinsa ilon ja ystävyyden paikassa.
Niinpä heidän tarinastaan rohkeudesta, ystävyydestä ja sinnikkyydestä kerrottiin sukupolvelta toiselle, inspiroiden nuoria sydämiä etsimään omia seikkailujaan laajassa ja ihmeellisessä maailmassa.
Ja he elivät kaikki onnellisina loppuun asti. Loppu.
