Olipa kerran lumoavassa Lullabyvillessä, joka sijaitsi vihreiden kukkuloiden ja kimaltelevien sinisten järvien välissä, taianomainen paikka nimeltä Unimaailman Metsä. Tämä metsä ei ollut kuin mikään muu se oli koti kaikkein erikoisimmille olennoille, puille, jotka kuiskasivat salaisuuksia, ja joissa virrat lauloivat lapsiainetta.
tässä ihmeellisessä metsässä eli pieni poika nimeltä Oliver. Oliver oli utelias kuusivuotias, jolla oli suuri sydän ja vielä suurempi mielikuvitus. Hän asui mukavassa mökissä Unimaailman Metsän reunalla vanhempiensa ja uskollisen kullankeltaisen noutajansa Maxin kanssa. Joka ilta, kun aurinko laski horisontin taakse kultaisessa valossa, Oliver peseytyi sänkyynsä, valmiina iltarientoonsa.
Eräänä iltana, kun tähdet alkoivat tuikkia yötaivaalla, Oliverilla oli vaikeaa nukahtaa. Hän pyöri ja kääntyi, kunnes kuuli pehmeän, melodisen äänen, joka leijui avoimesta ikkunastaan. Uteliaana Oliver istui ylös, silmät suurina ihmetyksestä. Se oli Luna, Kuun Keijun ääni, joka vieraili Unimaailman Metsässä kerran vuodessa ripottelemassa kuunpölyä, varmistaen makeat unet kaikille sen asukkaille.
Välineitä tavata Luna, Oliver hiipi sängystä, veti jalkaansa suosikkitossunsa ja kuiskasi Maxille "Lähdetään etsimään Kuun Keijua!" Yhdessä he hiipivät viileään yöhön, kuuvalaistuksen ohjaamina.
Metsä oli elävä taianomaisessa loisteessa, kun santeliheinät tanssivat ilmassa, valaisemassa heidän tietään. Kun Oliver ja Max syventyi syvemmälle metsään, he kohtasivat viisaan vanhan pöllön, joka istui oksalla. "Kuka siellä?" pöllö huhuili, katsoen heitä uteliailla silmillään.
"Hei, herra Pöllö," Oliver tervehti kohteliaasti. "Olen Oliver ja tämä on Max. Etsimme Luna, Kuun Keijua."
Pöllö pörrötti sulkiaan mietteliäänä. "Ah, Luna. Hän vierailee Unimaailman Metsässä joka vuosi. Seuraa tähtipölyn polkua, niin löydät hänet."
Kiittäen pöllöä, Oliver ja Max jatkoivat matkaansa, polku valaistuna kimaltavalla tähtipölyllä. Kun he kävelivät, he ihmettelivät metsän ihmeitä. He näkivät puita, joiden lehdet olivat hopeaa ja sointuivat kuin pienet kello, kun lempeä tuuli puhalsi, ja kukkia, jotka loistivat värikkäässä kaleidoskoopissa.
Pian he saapuivat kirkasvetisen lammen äärelle, jonka vesi kimalteli kuin nestemäinen timantti. Lammen reunalla istui joukko nauravia sammakoita, joista jokaisella oli pieni kruunu. "Hei nuoret seikkailijat!" karjui suurin sammakko, joka näytti olevan heidän johtajansa.
"Etsimme Luna, Kuun Keijua," Oliver selitti.
Sammakkokuningas nyökkäsi ja sanoi "Luna on lähellä. Seuraa laulavan puron melodiaa, niin löydät hänet."
Kiitollisin sydämin Oliver ja Max seurasivat laulavan puron harmonisia ääniä, kunnes he saapuivat pieneen aukeamaan, joka oli kylpevä kuunvalossa. Siellä keskellä seisoi Luna, hänen siipensä kimaltavat tuhansilla hopean ja sinisen sävyillä.
"Tervetuloa, rakas Oliver," Luna sanoi äänellä, joka kuului kuin lempeä lullaby. "Olen odottanut sinua."
Oliverin silmät säihkysivät innostuksesta. "Olen aina halunnut tavata sinut, Luna. Kuun pölysi tuo makeimmat unet."
Luna hymyili lämpimästi. "Kyllä, niin se on. Mutta siihen liittyy enemmän kuin vain kuunpöly. Makeat unet tulevat sydämestä, joka on täynnä ystävällisyyttä, rohkeutta ja rakkautta."
Oliver kuunteli tarkkaavaisesti, kun Luna jakoi tarinoita lapsista maailman ympäri, jotka ystävällisyyden ja rohkeuden tekojen kautta loivat kauniita unia, ei vain itselleen, vaan myös ympärillään oleville.
"Luna, voitko opettaa minulle, miten levittää makeita unia myös?" Oliver kysyi innokkaasti.
"Tietysti, rakas Oliver," Luna vastasi. "Se alkaa pienistä ystävällisistä teoista, kuten ystävän auttamisesta tai lelun jakamisesta. Nämä yksinkertaiset teot luovat aaltoja, jotka levittävät onnea ja makeita unia laajalle."
Kun Luna puhui, hän ripotteli ripauksen kuunpölyä Oliverin ja Maxin päälle. "Tämä muistuttaa sinua sydämesi sisällä olevasta taikuudesta."
Kiitollisin sydämin Oliver kiitti Lunan ja lupasi levittää makeita unia minne ikinä menikin. Kun aamun ensimmäinen valo murtautui, Oliver ja Max suuntasivat takaisin kotiin, tuntien Lunan sanojen lämmön sydämissään.
Kun he palasivat mukavaan mökkiinsä, Oliver kiipesi takaisin sänkyyn, Max käpertyi hänen viereensä. Kun hän vaipui uneen, Oliver uneksi seikkailuista, jotka olivat täynnä naurua, ystävällisyyttä ja rakkautta. Siitä yöstä eteenpäin hän teki tavoitteekseen levittää iloa ja makeita unia, juuri kuten Luna oli häntä opettanut.
Niinpä, Unimaailman Metsän sydämessä, pieni poika nimeltä Oliver löysi todellisen taian nukkumaanmenossa, taikaan, joka ei ollut vain kuunpölyssä, vaan ystävällisyydessä ja rohkeudessa, joka asui hänessä. Ja hän tiesi, että jokaisella ystävällisellä teolla hän kutoi unia, jotka valaisivat maailmaa.
Ja he kaikki elivät onnellisina ikuisesti, maailmassa, jossa makeat unet ja ystävälliset sydämet loivat kaikkein lumoavimmat tarinat.
