Oli hiljainen ilta pienessä Everglenin kylässä, jossa pyörivät kukkulat kohtasivat tähden täplittämän taivaan. Pehmeä tuuli kuljetti laventelin tuoksua mukulakivikaduilla, ja yö avautui kuin samettinen peitto, jonka pinnalla kimalsi lukemattomia tähtiä. Kaksitoista vuotias Elara istui pienen talonsa ikkunalaudalla, tuijottaen kuuta. Se oli hänen suosikkiaikansa päivästä, jolloin maailma hiljeni, ja yö vaikutti heräävän henkiin salaisuuksista.
Elara oli utelias lapsi, joka kyseli aina kysymyksiä maailmasta kylänsä ulkopuolella. Hän rakasti kirjoja, mutta Everglenin kirjasto oli pieni, eikä sen kokoelma ulottunut kovin pitkälle. Hänen mielikuvituksensa, kuitenkin, ei tuntenut rajoja. Hän haaveili usein kaukaisista maista, korkeista vuorista, äärettömistä meristä ja muinaisista kaupungeista, jotka oli rakennettu marmorista ja kullasta. Mutta tänä iltana, kun hän lepäsi leuka käsivarsillaan, tapahtui jotain poikkeuksellista.
Pehmeä, kuiskaava ääni leijaili ilmassa, yhtä hellä kuin lullaby. "Elara," se sanoi, hänen nimensä tuskin kuuluvasti mutta tunnistettavasti. Hän säikähti pystyyn, sydän pamppaillen. Kuka se voisi olla, joka kutsui häntä tällaisena aikana? Hän katsoi ympärilleen, mutta ei ollut ketään, vain yö itse, valtava ja hiljainen.
"Kuka siellä?" hän kuiskasi takaisin, ääni hieman väristen.
Kuiskaus tuli jälleen, tällä kertaa selvemmin. "Älä pelkää, lapsi. Minä olen Yö, ja tuon tarinoita kaukaisilta mailta. Haluatko kuulla niitä?"
Elaran pelko suli ihastukseksi. Yö? Puhumassa hänelle? Se vaikutti mahdottomalta, mutta oliko maailma täynnä mysteerejä? Hän nyökkäsi innokkaasti, vaikka Yö ei voinut nähdä häntä. "Kyllä, ole hyvä! Kerro minulle tarinasi."
"Sitten sulje silmäsi," Yö sanoi, sen ääni oli lämmin ja rauhoittava. "Anna minun ohjata sinua."
Elara toteli, ja heti kun hänen silmäluomensa sulkeutuivat, hän tunsi oudon, painottoman tunteen. Ikään kuin hänet nostettaisiin hellästi ikkunalaudalta tuulen pehmeiden käsivarsien avulla. Kun hän avasi silmänsä, hän ei ollut enää huoneessaan. Hän seisoi valtavassa niityssä, joka kylpi kuuvalossa, ja ilma oli täynnä sirkkien huminaa ja kaukaista pöllön huhuilua.
"Missä minä olen?" hän kysyi, pyöriessään ympäri katsellakseen ympäristöään.
"Olet Unien Maassa," Yö vastasi, sen ääni tuntui tulevan tähdistä itsestään. "Täällä jokainen askel vie sinut uuteen tarinaan, uuteen paikkaan ja uuteen oppituntiin. Oletko valmis?"
Elara nyökkäsi, sydän pamppaillen jännityksestä. "Olen valmis."
Ensimmäinen Tarina Leijuva Kirjasto
Niitty hänen ympärillään hehkui ja liikkui, ja yhtäkkiä Elara huomasi seisovansa suuren puulaivan kannella. Mutta tämä ei ollut tavallinen laiva, se leijui ei vedessä, vaan ilmassa, kelluen pilvien joukossa. Sen purjeet olivat tehty pergamentista, ja sen köydet oli kudottu kultalangasta. Häntä eniten vaikuttivat kuitenkin lukemattomat kirjat, jotka oli pinottu siististi joka pinnalle.
"Tervetuloa Leijuvaan Kirjastoon," Yö sanoi. "Täällä säilytetään maailman unohtuneita tarinoita."
Elara kuljetti sormiaan kirjojen selkämyksillä, ihmetellen niiden titteleitä. "Laulavan Metsän Kronikat," "Kuuvalkoisen Luolan Salaisuudet," "Tähtien Kadonnut Kieli." Jokainen niistä vaikutti entistä kiehtovalta.
"Voinko lukea niitä?" hän kysyi innokkaasti.
Yö naurahti pehmeästi. "Saat lukea yhden. Valitse viisaasti, sillä jokainen kirja sisältää oppitunnin."
Elara tarkasteli titteleitä huolellisesti ennen kuin valitsi pienen, nahkakantisen teoksen nimeltä Kartantekijän Oppipoika. Kun hän avasi sen, sivuilla olevat sanat alkoivat hohtaa, ja hänet vetäistiin heti tarinaan. Hän huomasi olevansa vilkkaassa työpajassa, joka oli täynnä karttoja eri kokoja ja muotoja. Nuori oppipoika, ei vanhempi kuin hän itse, työskenteli ahkerasti, piirtäen monimutkaisia viivoja tyhjälle kankaalle.
"Kuka sinä olet?" oppipoika kysyi, katsoen yllättyneenä ylös.
"Olen Elara," hän vastasi. "Mitä teet?"
"Teen karttaa maailmasta," oppipoika sanoi, "mutta se ei ole vain mikä tahansa kartta. Tämä kartta näyttää paitsi paikat, myös ihmisten unelmat ja toiveet, jotka elävät siellä."
Elara katsoi ihmeissään, kun oppipojan hulavihko liikkui kankaan yli, viivat ja muodot alkoivat muodostua kuin taikuudessa. "Voinko auttaa?" hän kysyi.
Oppipoika antoi hänelle pienen siveltimen. "Maalaa mitä kuvittelet," hän sanoi.
Elara kastoi siveltimen kimaltavaan musteeseen ja alkoi maalata kaukaista maata, jota hän oli unelmoinut paikkaa, jossa oli kristallinkirkasta vettä, korkeita vuoria ja kyliä, joissa ihmiset elivät harmoniassa luonnon kanssa. Kun hän maalasi, hän tunsi syvän yhteyden maailmaan ja sen äärettömiin mahdollisuuksiin.
Kun kartta oli valmis, oppipoika hymyili. "Olet tehnyt hyvin, Elara. Muista, että maailma on yhtä laaja ja kaunis kuin mielikuvituksesi."
Kohtaus haipui pois, ja Elara huomasi itsensä jälleen leijuvalla laivalla. Kirja hänen käsissään oli kadonnut, mutta oppipojan sanat olivat edelleen syvästi hänen sydämessään.
Toinen Tarina Laulavat Dyynit
Laiva haihtui sumuksi, ja Elara löysi itsensä autiomaasta, tähtitaivaan loimutessa. Hiekka hänen jalkojensa alla oli viileää, ja ilma oli täynnä lumoavaa melodiaa. Hän seurasi ääntä, kunnes saapui joukkoon dyyntejä, jotka näyttivät kimaltelevan kuuvalossa.
"Nämä ovat Laulavat Dyynit," Yö selitti. "Jokainen dyyni kantaa laulua, ja jokainen laulu kertoo tarinan."
Elara kiipesi korkeimman dyynin huipulle ja painoi korvansa hiekkaan. Hän kuuli hellän, keveän sävelen, joka kertoi nomadilaumasta, joka kerran vaelsi erämaassa. Laulu kertoi heidän rohkeudestaan, rakkaudestaan maahan ja viisaudestaan lukea tähtiä.
Kun hän kuunteli, hän tunsi olevansa osa heidän tarinaansa, kulkemassa samojen tähtien alla, tuntemassa samat tuulet. Hän tajusi, että jopa kaikkein karuimmissa ympäristöissä elämä kukoistaa, täynnä kestävyyttä ja kauneutta.
Kun laulu päättyi, dyyni kimalsi ja kuiskasi "Vie tarinamme mukanasi, pikkuinen. Muista, että jokaisella paikalla on tarina, ja jokaisella tarinalla on oppitunti."
Kolmas Tarina Lumottu Metsä
Autiomaassa haihtui, ja Elara löysi itsensä metsästä, joka kylpi pehmeässä, kultaisessa valossa. Puut olivat toisenlaisia kuin hän oli koskaan nähnyt, niiden rungot hehkui himmeästi ja niiden lehdet kimalsivat kuin lasista tehtyjä.
"Tämä on Lumottu Metsä," Yö sanoi. "Täällä puut kantavat aikojen viisautta. Kysy niiltä kysymys, ja ne vastaavat."
Elara lähestyi suurinta puuta, jonka kuori oli kaiverruskuin, joka näytti liikkuvan. "Mitä minun pitäisi tehdä tullakseni viisaaksi?" hän kysyi.
Puun lehdet rahisivat, ja syvä, resonantti ääni vastasi "Viisaus ei ole kaikista vastauksista tietämisessä, vaan oikeiden kysymysten esittämisessä. Pyri ymmärtämään, älä tuomitse. Kuuntele enemmän kuin puhut. Ja ennen kaikkea, pysy uteliaana."
Elara nyökkäsi, puun sanat syvällä hänen sydämessään. Hän vietti tunteja vaeltaen metsässä, kuunnellen puiden kuiskauksia ja oppien heidän salaisuuksiaan.
Onnellinen Loppu
Kun metsä alkoi haihtua, Yön ääni palasi. "On aika mennä kotiin, Elara. Mutta muista tarinat, joita olet kuullut tänä yönä. Ne ovat nyt osa sinua."
Elara tunsi hellän nykäisyn, ja seuraavaksi hän tietää olevansa jälleen ikkunalaudallaan, aamun ensimmäisten säteiden murtauduttua kukkuloiden yli. Hän hymyili, sydän täynnä ihastusta ja kiitollisuutta.
Tuosta päivästä lähtien Elara kantoi Yön opetuksia mukanansa. Hän jakoi tarinoita ystävilleen ja perheelleen, inspiroimalla heitä näkemään maailman uusilla silmillä. Hänestä kasvoi matkustaja ja tarinankertoja, joka tutki kaukaisia maita, joita hän oli kerran vain unelmoinut, ja jakoi niiden tarinoita kaikille, jotka kuuntelivat.
Ja joka yö, kun hän tuijotti tähtiä, hän kuiskasi "Kiitos, Yö," tietäen, että sen kuiskaukset olivat muuttaneet hänen elämänsä ikuisesti. 🌌✨
