Olipa kerran pieni kylä, jota ympäröivät kumpuilevat kukkulat ja laaksot, ja siellä asui utelias kuusivuotias poika nimeltä Leo. Leolla oli sotkuiset ruskeat hiukset, kimaltelevat vihreät silmät ja hymy, joka saattoi piristää kenen tahansa päivää. Hän rakasti luonnon tutkimista, perhosten jahtaamista ja kuvitteli itsensä suureksi seikkailijaksi. Kun muut lapset leikkivät leluilla, Leo vietti tuntikausia vaeltamalla lähellä olevissa niityissä ja metsissä, teeskennellen olevan löytöretkellä etsien piilotettuja aarteita.
Eräänä aurinkoisena aamuna Leo heräsi lintujen chirpaukseen ikkunansa ulkopuolella. Hän venytteli, katsoi kirkasta sinistä taivasta ja tunsi rinnassaan outoa jännitystä. "Tänään tuntuu seikkailupäivältä!" hän sanoi itselleen. Leo pukeutui nopeasti, pakasi pienen reppunsa omenan, voileivän ja suosikkiluupin ja riensi ulos.
Kun hän vaelsi niityllä, jokin epätavallinen kiinnitti hänen huomionsa. Puoliksi ruohikon peitossa oli pieni, kiiltävä esine. Leo polvistui ja nosti sen ylös. Se oli kompassi, mutta ei mikä tahansa kompassi. Sen pinta kimmelsi kuin kulta, ja tavallisten suuntien sijasta siinä oli pieniä hohtavia symboleita. Neula pyöri aluksi villisti, mutta viittasi sitten varmasti yhteen suuntaan.
"Minne haluat viedä minut?" Leo mietti ääneen. Hän päätti seurata kompassin osoittamaa suuntaa, tuntien sekä jännitystä että uteliaisuutta.
Kompassi johdatti hänet metsän reunalle, paikkaan, jossa hän oli tutkinut monta kertaa aiemmin. Mutta kun hän astui korkeiden puiden varjoon, metsä tuntui erilaiselta. Ilma oli täynnä mäntyjen ja kukkien tuoksua, ja auringonvalo, joka suodattui lehtien läpi, tuntui kimmeltävän. Kompassin neula loisti kirkkaammin, kutsuen häntä eteenpäin.
Kun Leo käveli syvemmälle metsään, hän kuuli yhtäkkiä pienen äänen. "Auta! Joku, auta minua!"
Leo pysähtyi jäljelle ja katsoi ympäriinsä. "Hei? Kuka siellä?"
"Täällä alhaalla!" ääni huusi.
Leo katsoi alas ja näki pienen oravan, joka oli jäänyt loukkuun kaatuneen oksan alle. Sen karva oli ruskea ja pörröinen, ja sen pieni nenä värisi hermostuneesti.
"Voi ei!" Leo huudahti. Hän laski nopeasti repun maahan ja nosti oksan kaikella voimallaan. Orava pääsi vapaaksi ja hyppäsi läheiselle kalliolle. "Kiitos!" se sanoi, mikä yllätti Leon.
"Voitko puhua?" Leo kysyi, silmät suurina ihmetyksestä.
"Tietysti voin," orava vastasi. "Tämä on Lumoava Metsä. Täällä tapahtuu monia taianomaisia asioita. Nimeni on Nibbles. Mikä sinun nimesi on?"
"Olen Leo," hän sanoi, yhä ihmetellen puhuvaa oravaa. "Löysin tämän kompassin, ja se johtaa minut johonkin."
Nibblesin silmät kimmelsivät. "Se ei ole tavallinen kompassi. Se on Lumoava Kompassi! Se ilmestyy vain niille, joilla on rohkea ja ystävällinen sydän. Minne se osoittaa?"
Leo nosti kompassin, ja neula loisti, osoittaen edelleen eteenpäin. "Se vie minut syvemmälle metsään."
"Sitten minä tulen kanssasi," Nibbles sanoi. "Metsä voi olla petollinen, ja tunnen sen paremmin kuin kukaan."
Leo oli iloinen seurastaan, ja yhdessä he seurasivat kompassia. Ensimmäinen haaste tuli, kun he saapuivat leveän puron äärelle. Vesi oli kirkasta ja kimmeltävää, mutta ylityspaikkaa tai kiviä ei ollut. Leo katsoi Nibblesia. "Miten me pääsemme yli?"
Nibbles heilutti häntäänsä. "Kysytään sorsilta. Ne uivat täällä aina."
Ja toden totta, sorsaperhe kellui lähellä. Leo huusi "Anteeksi! Voisitteko auttaa meitä ylittämään puron?"
Suurin sorsa souti lähelle. "Miksi meidän pitäisi auttaa teitä?" se kysyi.
"Yritän seurata kompassia minne tahansa se vie," Leo selitti. "Olemme seikkailulla, ja luulen, että se on tärkeää."
Sorsa tutki häntä hetken, sitten nyökkäsi. "Kiivetkää meidän selkäämme. Me kannamme teidät yli."
Leo kiipesi yhdelle sorsalle, kun taas Nibbles hyppäsi toiselle. Sorsat uivat sulavasti puron yli, ja Leo kiitti niitä saavuttuaan toiselle puolelle. "Onnea matkallenne!" sorsat kvakkasivat ennen kuin uivat pois.
Kompassi osoitti heitä kohti piikkipensasta. Pensaat olivat korkeita ja tiheitä, terävine piikkeineen, mikä teki niiden läpi pääsemisestä mahdotonta. Nibbles epäröi. "Tämä näyttää hankalalta."
Leo mietti hetken ja huomasi parin pupua, joka kurkisti puun takaa. Hän lähestyi niitä varovasti. "Hei, voisitteko auttaa meitä pääsemään näiden pensaiden läpi?"
Pupujen nenät värisivät. "Miksi meidän pitäisi auttaa teitä?" yksi niistä kysyi.
Leo polvistui. "Koska luulen, että tämä kompassi vie minut johonkin taianomaiseen, joka saattaa auttaa kaikkia. Lupaan olla varovainen metsässä ja kunnioittaa kaikkia sen olentoja."
Puput vaihtoivat katseen ja nyökkäsivät sitten. "Autamme." Ne käyttivät teräviä hampaitaan nakerrellakseen pensaita, luoden kapean polun Leon ja Nibblesin kulkea.
"Kiitos paljon!" Leo sanoi jatkaessaan matkaansa Nibblesin kanssa.
Lopulta, tuntui kuin olisivat kävelleet tuntikausia, kompassi johdatti heidät suurelle avomaalle. Avoimella paikalla seisoi massiivinen puu, jonka runko oli leveä ja ikivanha, ja sen oksat ulottuivat korkealle taivaaseen. Puun juurella oli hohtava kultainen ovi, ja sen yläpuolella oli symboli, joka vastasi kompassin symbolia.
Leo lähestyi ovea, sydän pamppaillen jännityksestä. Kompassi alkoi loistaa kirkkaasti. "Mitä minun pitää nyt tehdä?" hän kysyi.
Leo painoi kompassin hohtavan symbolin keskelle. Ovi narisi auki, paljastaen taianomaisen huoneen puussa. Huoneen seinät kimmelsivät kuin tähtivalo, ja huoneen keskellä leijui pieni, hohtava pallo.
Leo otti syvään henkeä, ulottui ja asetti kätensä hohtavalle pallolle. Se oli lämmin ja sykkivä, kuin sydämenlyönti. Hän sulki silmänsä ja ajatteli Nibblesin auttamista, puron ylittämistä sorsien kanssa ja piikkipolun raivaamista pupujen kanssa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän rakasti metsää ja sen kaikkia olentoja.
Yhtäkkiä pallo alkoi loistaa kirkkaammin ja kirkkaammin. Valo täytti huoneen, valuen avomaalle ja leviten metsään. Puut näyttivät vihreämmiltä, kukat kukkivat kirkkaammin, ja ilma oli täynnä lintujen laulua.
Leo hymyili, tunsi lämpimän tunteen rinnassaan. "Olen niin iloinen, että pystyin auttamaan."
Hohtava pallo leijui takaisin paikalleen, ja kultainen ovi sulkeutui. Kompassi lakkasi loistamasta, mutta pysyi lämpimänä Leon kädessä. "Tämä on sinulle," Nibbles sanoi. "Muistutus seikkailustasi ja ystävällisestä sydämestäsi."
Kun Leo käveli takaisin metsän läpi, kaikki näytti olevan eloisampaa ja elävämpää. Tapamat eläimet vilkuttivat hyvästiksi, ja puut näyttivät kuiskaavan kiitoksensa. Kun hän lopulta palasi kotiin, aurinko laski, maalaten taivaan kultaisilla ja vaaleanpunaisilla sävyillä.
Leo asetti kompassin yöpöydälleen, tietäen ettei hän koskaan unohtaisi taianomaista seikkailuaan. Ja kun hän vaipui uneen, hän uneksi kimmeltävistä puroista, hehkuvista puista ja upeista olennoista Lumoavassa Metsässä.
Loppu.
